Tänä viikonloppuna ei tule isompaa päivitystä, ei sen luultavimman syyn, eli frosbiten takia — ehei — tämä poika linnoitautuu autotalliinsa harsimaan kulkineensa takaisin yhteen läjään pakkasten sekä aina avuliaitten auraajien aiheuttamien kiusojen seurauksena, sekä tietenkin pihalle ilmaantunut 20cm lumipatja ei myöskään itsestään poistu, vaikka kuinka toivoisi.
Silti kaiken kovemman urakoinnin jälkeen on ihan kiva relata, ja jälleen on pientä avustusta tiedossa, vaikka osan setistä olenkin jo ehtinyt nauttimaan:
Haruhin svengijengi jyrää yhä
Haruhi Suzumiyan melankolia jaksaa yhä vain hymyilyttää. Eikä vähiten siitä syystä että viime kesänä tuli juurikin se neljä vuotta täyteen kun Jonathan Clementsin kanssa turisin aikoinaan että voi olla harvassa ne jotka sarjan muistaisivat tämän ajan jälkeen.
Haruhi on kuitenkin Haruhi, eikä mikään Aya Hirano, eikä hänen tähtensä tunnu himmentyvän vaikka aikaakin kesti luvattoman kauan, kun hänen luojansa herra Tanigawa sai aikaiseksi kymmenenen kirjan japanin markkinoille, suoraan listaykköseksi melkoisen turvallisella marginaalilla.
Mutta on sinänsä hauskaa huomata kuinka omakin suhde sarjan nimikkohenkilöön on kehittynyt vuosien saatossa, nimittäin vaikka lumiprinsessa on yhä ehdoton ykkönen, olen oppinut pitämään tuosta spontaanisesta sähikäisestä, vaikka varsin häikäilemön tapaus pystyy olemaankin.
Mikä tässä sitten yhä jaksaa viehättää vuosienkin jälkeen, on kaiketi Tanigawan tyyli olla vääntämättä asioita liiaksi rautalangasta, ja antaa myös lukijalle mahdollisuuden tehdä omat johtopäätökset tilanteista, vaikka animaation toinen kausi hieman poikkesi hyvistä tavoista ja käytti TNT’tä kun perkkä kärpäslätkä olisi riittänyt.
Pääsääntöisesti Endless eightin takia en ole pitänyt kovin suurta kiirettä hankinnan kanssa, vaikka sen perimmäinen tarkoitus oli selvillä jo ensimmäisellä katselukierroksella — ja nyt en tarkoita pelkästään samojen kohtauksien animointia eri kuvakulmista joka jaksoon. Tämän lisäksi toinen kausi olikin hieman vaatimaton, mutta The Sighs of Haruhi Suzumiya muistutti hetkittäin kuitenkin siitä magiasta joka sarjalla on.
The Dissapearance of Haruhi Suzumiya on tietenkin selvitys miksi moiseen moukarointiin ryhdyttiin, kun Haruhille päätettiin antaa mahdollisuus valkokankaalle, ja kuuden jakson mittainen tyhjiö piti täyttää keinolla millä hyvänsä käytettävissä olleitten kahdeksan kirjan materiaalin kanssa.
Länsimaisittain olemme vasta kuudennessa, mutta jokseenkin yllättävän nopeaan tahtiin Little Browinin Yen press osasto kirjoja paukuttaa tulemaan. Eniten tietenkin odotuttaa yhdeksänteen kirjaan pääsy, kun omat muistikuvat tuosta ovat hätäisesti käännetystä tapauksesta.
—
Aavepuheluiden jatkoa
Vaikka minulla oli ennen ensimmäisiä pokkareita pienet varaukset olemassa tätä sarjaa kohtaan, niin ne ovat näiden pokkarien myötä hävinnyt täysin.
On sinällään vaikeaa suositella sarjaa joka ei luonteeltaan todellakaan ole kiva, ja jossa sankarittaren päivätyö dominana aiheuttaa aika härskejäkin tilanteita, mutta tässä on joku viehätys kuitenkin ja se viehätys tienkin liittyy täysin enemmän tai vähemmän kovia kokeneeseen juroon sankarittareensa.
Puoleenväliin tultaessa (sarja on kaikkinensa kahdeksan pokkarin pituinen) on Misakin menneisyyttä raoteltu huomattavasti enemmän kuin mitä animaatiosarjassa ja melkoisen syvälle myös mennään siitä miksi hän on kuin hän on. Tämän lisäksi animaatiosarjasta puuttunut punainen lanka joka yhdistää tarinoita on ilmaantunut, joka saa odottamaan taas lisähankintoja.
Sarjassa pidemmälle pääsyn myötä dialogin härskeimpien osien sensuroinnin ylläpitäminen japanilaisesta versiosta hieman huvittaa — paikoin kuitenkin positiivisessa mielessä.
Dark Horse onkin saanut kuusi pokkaria aikaiseksi, mutta tahti on ollut tuskastuttavan hidasta, joten en tiedä kuinka hätäiseen haluan tilanteeseen jossa seuraavaa kappaletta tarinassa joutuu odottamaan puoli vuotta.
