Siinä ehkä enemmän tai vähemmän pienien poikien haaveet.

Mutta entä jos nämä kaksi yhdistäisi? Mitäs me sitten saadaan?

Mecha-Musumeita, tietty.

(pssst. — Tästä eteenpäin kuljette omalla vastuullanne työturvallisuuden osalta)

—

Koneenosien lisääminen tyttösten päälle ei ole sinällään uusi juttu.

Aikaisimmat tiedetyt sovellukset ulottuvat 80-luvulta lähtien, jolloin niin sanottu Mobile Suit Shoujo on tullut tunnetuksi käsitteeksi, kun Mika Akitaka niminen tapaus älysi yhdistää tunnetuimmat haarniskaosat Gundamista periaatteessa uimapukumallin päälle.

Mika Akitaka'n MS-shoujouhin erikoistuva taidekirja.

Tämä Gundamien sekä tyttösten risteyttäminen on jatkunut enemmän tai vähemmän vakaasti myös tähän päivään asti, ja erityisesti tunnettu tekijä näille on Komatsu Eeji hänen Metal-Shot doujinshisarjassaan.

Komatsu Eeji'n Metal Shot #5

Kun kerran vauhtiin oltiin päästy, oli enää ajan kysymys kunnes joku ymmärtäisi yhdistää tämän konseptin ihan oikeisiinkin laitteisiin, ja yhdistelmät lentokoneitten kanssa olivat kutakuinkin vääjäämättömät.

Vanhimpia tietämiäni Higoki-musume kuvia. Älkää kysykö miksi Skyraiderillä on vessanpönttö.

Mutta toistaiseksi tähän asti nämä konseptit olivat eräänlaista parodiaa. Jotain mitä tehtiin ihan huvin vuoksi.

Vuonna 2004 eräs tietynlaiseen alusvaatetyyliin viehtynyt joukkio ikikakaroita illustraattori Humikane Shimada johdollaan olivat muuntamassa tämän kaiken ihan kaupalliseksi konseptiksi.

Ja eirityispiirteenä, nyt liikuttiin niissä tunnelmissa jotka ovat tuttuja meille, jotka vietimme kakarana mummolassamme suurimman osan ajastamme isiemme Korkeajännityksiä lukemassa.

Tuolloin Men’s Garekiyan avulla muunneltiin Messerschmitt Me-109 ensimmäiseksi Mecha-musumefigyyriksi joka ei tarvinnut liimaa eikä maaleja kokoamiseksi.

Ensimmäinen mersumaskotti

Vaikka pelkästään Toranoana-kaupoista saatu figyyri jätti paljon toivomisen varaa verrattuna siihen kuvaan johon se perustui, tämä ei estänyt konseptin ottamasta vauhtia.

Tämän seurauksena onkin ilmaantunut viisi eri Shimadan illustraatioihin perustuvaa pienfigukeräilysarjaa pohjautuen toisen mailmansodan tunnetuimpiin taisteluvälineisiin, jotka kaikkinensa sisältivät nelisenkymmentä eri pienoiskokoista pörriäistä.

Tähän päivään tultaessa, siinä sivussa myös isompiakin tehtiin lisää kourallinen, malleinaan, Ki-100, sekä fiktiivisiet MiG-60, että Re-2200 Italia lennokit. Panssarivaunujakaan ei olla unohdettu, esimerikisi M4-A1, sekä Sd.Kfz.121 panzerkampfwagen ovat uusimpia tulokkaita sarjaan.

Tahti on toki hidastunut huomattavasti, mutta uusimmat ovat niinkin läheltä kuin viime vuoden elokuulta.

Mecha musume kokoelmani

Suomalaisetkin saivat oman osuutensa huomiosta, kun peräti harvinaisiin keräilymalleihin liitettiin Me-109 kesä-, että talvivariaatiot, ja T-34 panssarivaunu, josta tehtiin myös peräti jouluisa variaatio.

Mutta tähän asti oltiin tyydytty esittelemään mallit niin kuin ne olivat sodissa palvelleet.

Mutta tämä pelkästään ei riittänyt.

Shimada, sekä hänen työporukka perusti MC Access-lehden joka omistautui lisäämään tätä elementtiä toisen maailmansodan temmellyksiin, ja kaiken tämän seassa, jossain vaiheessa myös heräsi innostus spekulointiin, että entä jos asiat olisivat menneet hieman toisin.

Täältä saikin alkunsa se teos josta Humikane ehkä parhaiten tunnetaan — Eli Strike Witches.

Jo ensimmäisestä vuonna 2006 promootiomielessä tehdystä kymmenminuuttisesta pätkästä lähtien odotukset sarjaa kohtaan olivat osin aika kovat.

Mutta vaikka odotuksia oli kuinka, niin syystä tai toisesta Gonzolla tuotettava sarja ei vain ottanut valmistuakseen.

Edelle ehti jopa Shimadan toinen säätö, eli Exoluurankotyyliin perustuva Sky Girls, josta JC Staff sai jo heti alkuunsa täysmittaisen jakson aikaiseksi, jonka pohjalta tehtiin pian sen jälkeen täysimittainen TV-sarjakin.

Kesti peräti kaksi vuotta promootiopätkästä, ennen kuin virallinen sarja saatiin aikaiseksi, mutta valitettavasti, kun Strike Witches viimeinkin ilmaantui Gonzo-studion kuolonkouristuksissa (studion nykytila on kaiketi luokkaa Zombie-studio), kaikki ei ihan ollut kuten luvattiin.

Se oli vähän kuin kuluvalla animekaudella pyörivä Nisemonogatari itselleni — päällepäin samanmoinen kuin vanha, mutta jotain kuvailukyvyn ulkopuolelle jäävää olennaista on jäänyt pois.

Ainakin suunniteltua sivuhahmokaartia oltiin karsittu rankalla kädellä.

Joko odotusaika teki tehtävänsä, tai jotain olennaisesti muuntui sitten tästä OVA pätkästä.

Gonzon mentyä nurin luultiin, että noitien tarina olisi sitten siinä, mutta AIC otti lorun siivensä alle, ja alkoi kehittämään jatkokautta — Joka ei kuitenkaan tuonut mitään varsinaisesti positiivista kehitystä.

Kaiken tämän säätämisen seassa herää epäilys, että tuleva elokuva aiheesta tuskin on yhtään parempi, mutta on tässä sekamelskassa yksi lupaavakin puoli, jota ei olla vielä täysin hyödynnetty.

Nimittäin kuten nippooniassa on trendinä tehdä kaikesta mininovellejä, myös Strike Witches sai omansa, ja sen kirjoittamisen hoiti kukas muukaan, kuin Noboru Yamaguchi — ja tämä ukko onkin parhaiten tunnettu Zero no tsukaimasta, eli Familiar of Zerosta.

Fusolainen sankaritar Suomuksen sinisillä taivailla, Noboru Yamaguchin Suomuksen rämäryhmässä 1 & 2, kolmaskin pokkari on olemassa

Vapaasti suomennettuna, Strike Witches: Suomuksen Rämäryhmä, on sen verran mitä olen siitä käännettynä lukenut, tekijänsä paremmin tunnetusta teoksesta, ynnä yleisistä lähtökohdistaan huomattavasti parempi kuin olettaisi.

Henkilökohtaisesti mieltä lämmittää tyttöjen keskeisten ihastusten lisäksi, nimensä mukaisesti Suomuksen rintamalinjaan keskittyminen, mutta poikkeuksellisesti huvittaa pieni yksityiskohta, että pääsankaritar päästetään oikeaoppisesti irvistäen kossun makuun — vaikkakin myönnettävä on, että Suomus oli tuon juoman suhteen kymmenkunta vuotta Suomea edellä… mutta annamme varmaan tuon pikkuseikan anteeksi.

Yamaguchi tosin sai oman osuutensa tästä saagasta valmiiksi jo vuonna 2008, ja kirjoittajan sairastuttua vakavasti, on hyvin epätodennäköistä, että asiaan palataan enää hänen osaltaan, mutta mielestäni olisi ehkä jo animaatioitten suhteen aikakin että kotoisan Eilan sijasta, saisimme Elman seikkailuja seurattavaksi.

Rämäryhmän ujo Elma Leivonen

1) en tunnu viihtyvän luennoilla

2) minusta ei ole sellaisen pitäjäksi

3) työvoimaksi en pysty sitoutumaan ajallisesti

4) ei ole kaiffareita joiden kanssa hengailisi, ja

5) olen sen verran vampyyri luonteeltani, että pitää melkein olla kirjallinen kutsu että pääsisi näkymättömän kynnyksen ylitse, juttelemaan niitten kanssa jotka tunnistaisikin muista yhteyksistä.

Onko sitten mitään muuta mitä voisi yrittää jotta conitunnelma nousisi?

— Taidekuja.

—

Mikäli plokia seuraava nukkeväki muistaa yllä olevan kuvan, heräsi pohdinta, että olisiko tälle, tai muunlaiselle perinnekaaputyyliselle menekkiä?

Loogisesti, ynnä logistisesti ainoa vaihtoehto kujalle osallistumiselle kuluvana vuonna tämmöisten kanssa edes osapäiväisesti on seuraava Tracon.

Voihan se jotakuta huvittaa kun moinen on yhä kahdeksan kuukauden päässä, mutta realiteetti on, että minulla ei ole kuin viikonloput, jos niitäkään aikaa säädellä.

Asiasta varovasti kysellen ei kuulemma nukkevaateputka olisi mikään täysin epätoivottu juttu, joskin tuli myös pienehkö maininta, että mahdollisesti tämänkaltaiselle on osoite ihan kaupallisella puolella, eikä perinteisellä taidekujalla, joka aiheuttaa omia paineitaan — mutta linjaveto on kuulemma vielä kesken.

Mutta ennen kuin tuota murehtii enempää, pitäisi tosiaan tietää, että onko näille yleensäkkään ottajia sen verran, että pöydän hankkiminen pahimmassa tapauksessa pro-puolelta kannattaisi?

Suunnitelmissa on kuvanmukainen hihojen osalta päivitetty 60cm malli (DD/SD)– 40cm malli (MSD/MDD)– ja mahdollisesti myös pullippi versio jos näppäryys piisaa.

Täyskokoiseen on myös pohdinnassa pelkästään polviin ylttävä alaosa, ja mahdollisia DDS tai Obitsu-50 omistajia varten pari senttiä lyhkäsempi täyspitkä. (Täytyisi jostain saada mitta nilkasta lantioon, kun en vielä ole törmännyt mittatuloksiin). Remmejä olisi tarkoitus pidentää hieman jotta se käy myös SD’lle.

Myös yukatamainen kolttu on pohdinnassa obeineen, sekä eri kuosia, ja jos oikein villiintyy jotain one-off tyylistä mahdollisesti myös.

Työnjälki on päällepäin ainakin omasta mielestäni kelvollista, mutta sisältä tietenkin hieman karua.

Kaulus ei ole tässä versiossa aivan niin kuin pitäisi, tosin tähänkin viime yön pimeinä hetkinä tuli kehitettyä taitokset niin että ne menee koneellisesti lähemmäksi esikuvia. Oikeaan verrattuna kainaloaukot taitavat kuitenkin pysyä poissa.

Orrella roikkuva uuden mallin prototyyppi

EDIT: Gunnareitten parhaiden kierrettyä mankassa pari kertaa ympäri valmistui temppelineitovärillinen:

Kainalot hieman rypytti, mutta...

...päällä niitä ei niinkään huomaa.

Hintoja en ole vielä tarkemmin miettinyt, mutta japanin Yahoo huutokaupoissa samantasoiset tuntuvat myyvän 2500-3000 jenin kulmilla, eli pyöreästi nykyvaluutalla 25-30euroa, joka sai miettimään hintoja 20 euron kulmille.

Myös mahdollisesti jotain muuta häryä oheisrekvisiittaa voisi yrittää … tuo kuluvalla kaudella pyörivä Another, kun antoi aika härskejä ideoita joita voisi ehtiä soveltamaan…. mutta jos ei niistä kauhean äänekkäästi, kun pohtii niitä legendaarisia “kyllä aikaa vielä on.. tai sitten ei enää” tilanteita.

Mutta tämä kaikki vaatii nyt palautetta. Ilman sitä ei tapahdu mitään.

Tähän voi ilmoitella halukkuuksia, nazenanista löytyy sähkökusti, ja jos ei senkään vertaa halua antaa yhteystietojaan niin myös anikin yksityisviestit toimii jos siellä vaikuttaa.

Tämä kaikki kyllä täysin tietoisena että luultavimmin nämä pyistyisi itse kukin itse tekemään, mutta nyt voisi antaa homman metallityöläisen tehtäväksi.

En ole pyhimys luonteeltani, enkä oikein näe mitään syytä sellaiseksi ryhtymiseen, joten voinen avoimesti tunnustaa viime viikonlopun tunnelmointia.

Psyykkeen herätessä täyteen tietoisuuteen sunnuntaiaamuna lukiessa desugaalan tulokset, päänupin sisällä oma Id tervehti Egoa tällä tavoin:

Herra Clarkson esittää olennaisimman -- Mihin sitä röllejä tarvitsee, kun pystyy rölläämään itsensä?

Minkäs sitä itselleen voi, jos elättelee pieniä toiveita, tiedä edes olinko kymmen parhaan joukossa, mutta jokatapauksess rehellinen tappio, on rehellinen tappio, ei se siitä miksikään muuksi muutu.

Nyt kun tuo on käsitelty, niin kuitenkin haluan antaa jälleen sydämelliset onnittelut Ilonalle voitosta — Jos jollekkin on hävittävä, niin hänelle ihan valintaperustelujenkin mukaisesti, muista meriiteistä nyt puhumattakaan.

Tästä paremmuudesta kamppailun kautta päästään tietenkin sopivaa aasinsiltaa pitkin tämänkertaiseen aiheeseen, eli näennäisen itsekritiikin myötä torppaantuneet luonnokset joita viime vuoden mittaankin tuli muutama umpikujaan päätynyt tapaus.

Hypyn jälkeen ne kivat ideat, jotka eivät kuitenkaan kestäneet loppuun asti…

Suoraan roskakoriin:

DVD/Manga – Ai Yori aoshi. – Kuollut sarja, on kuollut sarja.

Dead manga stalking

Minä koin pienoisen riemun elämyksen kun sain tämän ikuisuusprojektin kasaan mangahankintojen osalta kesällä, eikä vähiten kun joutui pientä jännitystä potemaan, että saisiko kaikki pokkarit ylipäätään hankittua tokiopopparin kaaduttua.

Ja tuossa kaatumisessa tulikin tämän sarjan esittelyn olennainen ongelma, sen englanninkieliset julkaisut olivat virallisesti kuolleet ja kuopattu. Geneon oli jo kauan aiemmin kaatunut, eikä herttaista animaatiosarjaa ollut kukaan erehtynyt noukkimaan riveihinsä, ja mangakin on viimeistään nytten jo samassa tilassa.

Jos tuosta ei nyt pahemmin olisi välittänyt niin Ai yorin taipaleen luonnoksena viimein tappoi Love hina uudelleenpohdinta, jossa siihen viittasin, lähes sen verran kuin oli tarve — niin läheiset nämä kaksi sarjaa kuitenkin ovat, vaikka miesfantasiana tämä taitaa olla ehkä astetta kovempa luokkaa.

—

Fanipoikuutta – Haruhi Suzumiya no yuutsu — Miksi käyttää tuhat sanaa kun 300 riittää?

Ja kuvasta jäi ne nuket ... piru...

Minua ei sinänsä häirinnyt se että tämä sarja on tiettävästi ihan riittävän monta kertaa käsitelty suunnalla jos toisella, mutta olennaisin seikka on että mitään täydellisen tuoretta kerrottavaa en tästä löytänyt sitten anikiin kirjoittamani lorun, joten homma jäi pikkuhiljaa siihen.

Olennaisimmat asiat saikin käsiteltyä hankintapostauksessa, joten tämä oli kutakuinkin sitten siinä.

—

Plamot — Kaikki pojathan rakastavat pienoismalleja?

Tämän lähemmäksi näitä en teitä päästä

Tämä on itseasiassa roikkunut luonnosasteella jo toissa vuoden puolelta. Sinällään se minkä tämän torppasi jo tuolloin on aika yksinkertainen syy. Nimittäin kuvat.

Ei se että en niitä saanut aikaiseksi vaikka jälleen järkkärisingolle olisi ollut käyttöä, mutta lähinnä ongelmaksi muodostui se, että minkä oli saanut aikaan luonnollisessa olossaan vaikka onkin periaatteessa ensikertalaisen tekele, ei pöllömmältä näyttänyt,  niin valokuvattuna, ja suurennettuna kaikki mahdollinen irvistää minkä pystyy, ja ei sitten millään kehdannut pistää esille.

Asiaan ehkä voi palata jos vaikka suuremman mittaluokan (about 1/60) Freedom gundam tulee hankittua..

—

Jäihin jäi, mutta mahdollisen jatkokehittelyn paikka:

Musiikki – Mihin katosikaan se minun optimistinen nuoruuteni?

Näitä minun vielä joku päivä mieleni jälleen tekevi...

Eräs asia mitä olen hinkunut ottaa uudelleen käsittelyyn sitten anikin villien aikojeni, on ollut musiikkijulkaisut. OP/ED sinkut sekä luonnollisesti juustokimpaleet.

Mikäli Ar Tonelicon musaviitteet, sekä Kajiuran fanipoikuusjutun jättää huomoimatta taitaa edellinen kerta, kun musiikkia käsittelin siltään kirjallisesti olla eräässä nimeltä mainitsemattomassa paperijulkaisussa lähes neljä vuotta sitten… aika rientää.

Periaatepäätös siitä, että en käsittele mitään fyysisessä muodossa olevaa mediaa ilman, että minulla oikeasti se löytyy tietenkin hieman haittaa mikäli haluaa antaa jutuille tuoreustakuun.

Mutta, eipä tuo tietenkään estä tiettyä luovuutta käyttämistä, kun esimerkiksi anikiaikana en ehtinyt Yosei teikokun Renkin Sankuu magical pokaahnin tunnaria käsitellä, ja kyseinen pumppuhan on tehnyt aika vaikuttavan Mirai nikkin tunnarin pienehkön hiljaiselon jälkeen joten tuossakin sopiva linkki tämänpäiväiseen olisi ollut.

Mutta suurin ongelma tulikin käsittelykyvyssä.  Kai se vain oli vuosia takaperin niin paljon helpompaa ottaa jännittämättä juttuja käsiteltäväksi, mutta jostain syystä sama mahdollinen syteen tai saveen meno ei ihan onnistu enää.

—

Äänianalyysi — Minä fanitan äänejä… entäs sinä?

Minä pystyn sietämään monia puutteita monilta sarjoilta jos vain saan kuulla jotain tiettyä ääninäyttelijää. Kuulostaa aika kornilta, mutta näin se vain on.

Tarkoituksena oli käydä ajoittain lävitse tiettyjä ääninäyttelijättäriä, ja satunnainen näyttelijäkin ja esimerkiksi verrata mihinkä musiikkisoittimeen allekirjoittanut heidät mieltää.

Esimerkiksi Chiaki Omigawan kohdalla tuli säkkipilli mieleen, ja ennenkuin nauratte, säkkipillimusiikki on yllättävän vaikuttavaa, varsinkin jos soittaja osaa homman.

Tässä tuli kuitenkin vähän sama ongelma kuin musiikkijutuissa, eli käsittelykyky loppui kesken — mutta eipä tätäkään ideaa ihan täysin vielä haudattu ole.

—

Vuoden tavotteet?

Noh… tähdätäänkö tänä vuonna jälleen gaalan blogivoitto kiiluen silmissä? — Ei.

Tavoitteena on lähinnä päästä huhtikuulle jonkinlaisella julkaisutahdilla, jotta se mystinen kahden vuoden raja täyttyy jolloin tälläisen uustaunon pitäisi spontaanisesti leimahtaa loppuun.

Mutta yksi tavoite kuitenkin on, ja siitä sitten viikonlopulla mahdollisesti enemmän, kunhan ajatukset ja suunnitelmat saisi paremmin esitettävään muotoon…

]]> http://finnleo.wordpress.com/2012/01/19/luonnosten-siivousta-tai-ne-niin-hyvat-ideat-ja-niitten-tylyt-turmiot/feed/ 0 finnleo loser trash00 trash01 trash02 trash03 http://finnleo.wordpress.com/2012/01/13/vapaa-ajanvarastajat-ix-haruhigasmia-ynna-muita-tuonelan-juttuja/ http://finnleo.wordpress.com/2012/01/13/vapaa-ajanvarastajat-ix-haruhigasmia-ynna-muita-tuonelan-juttuja/#comments Fri, 13 Jan 2012 16:18:14 +0000 finnleo http://finnleo.wordpress.com/?p=2209 ]]> Tänä viikonloppuna ei tule isompaa päivitystä, ei sen luultavimman syyn, eli frosbiten takia — ehei — tämä poika linnoitautuu autotalliinsa harsimaan kulkineensa takaisin yhteen läjään pakkasten sekä aina avuliaitten auraajien aiheuttamien kiusojen seurauksena, sekä tietenkin pihalle ilmaantunut 20cm lumipatja ei myöskään itsestään poistu, vaikka kuinka toivoisi.

Silti kaiken kovemman urakoinnin jälkeen on ihan kiva relata, ja jälleen on pientä avustusta tiedossa, vaikka osan setistä olenkin jo ehtinyt nauttimaan:

Haruhin svengijengi jyrää yhä

Haruhi Suzumiyan melankolia jaksaa yhä vain hymyilyttää. Eikä vähiten siitä syystä että viime kesänä tuli juurikin se neljä vuotta täyteen kun Jonathan Clementsin kanssa turisin aikoinaan että voi olla harvassa ne jotka sarjan muistaisivat tämän ajan jälkeen.

Haruhi on kuitenkin Haruhi, eikä mikään Aya Hirano, eikä hänen tähtensä tunnu himmentyvän vaikka aikaakin kesti luvattoman kauan, kun hänen luojansa herra Tanigawa sai aikaiseksi kymmenenen kirjan japanin markkinoille, suoraan listaykköseksi melkoisen turvallisella marginaalilla.

Mutta on sinänsä hauskaa huomata kuinka omakin suhde sarjan nimikkohenkilöön on kehittynyt vuosien saatossa, nimittäin vaikka lumiprinsessa on yhä ehdoton ykkönen, olen oppinut pitämään tuosta spontaanisesta sähikäisestä, vaikka varsin häikäilemön tapaus pystyy olemaankin.

Mikä tässä sitten yhä jaksaa viehättää vuosienkin jälkeen, on kaiketi Tanigawan tyyli olla vääntämättä asioita liiaksi rautalangasta, ja antaa myös lukijalle mahdollisuuden tehdä omat johtopäätökset tilanteista, vaikka animaation toinen kausi hieman poikkesi hyvistä tavoista ja käytti TNT’tä kun perkkä kärpäslätkä olisi riittänyt.

Pääsääntöisesti Endless eightin takia en ole pitänyt kovin suurta kiirettä hankinnan kanssa, vaikka sen perimmäinen tarkoitus oli selvillä jo ensimmäisellä katselukierroksella — ja nyt en tarkoita pelkästään samojen kohtauksien animointia eri kuvakulmista joka jaksoon. Tämän lisäksi toinen kausi olikin hieman vaatimaton, mutta The Sighs of Haruhi Suzumiya muistutti hetkittäin kuitenkin siitä magiasta joka sarjalla on.

The Dissapearance of Haruhi Suzumiya on tietenkin selvitys miksi moiseen moukarointiin ryhdyttiin, kun Haruhille päätettiin antaa mahdollisuus valkokankaalle, ja kuuden jakson mittainen tyhjiö piti täyttää keinolla millä hyvänsä käytettävissä olleitten kahdeksan kirjan materiaalin kanssa.

Länsimaisittain olemme vasta kuudennessa, mutta jokseenkin yllättävän nopeaan tahtiin Little Browinin Yen press osasto kirjoja paukuttaa tulemaan. Eniten tietenkin odotuttaa yhdeksänteen kirjaan pääsy, kun omat muistikuvat tuosta ovat hätäisesti käännetystä tapauksesta.

—

Aavepuheluiden jatkoa

Vaikka minulla oli ennen ensimmäisiä pokkareita pienet varaukset olemassa tätä sarjaa kohtaan, niin ne ovat näiden pokkarien myötä hävinnyt täysin.

On sinällään vaikeaa suositella sarjaa joka ei luonteeltaan todellakaan ole kiva, ja jossa sankarittaren päivätyö dominana aiheuttaa aika härskejäkin tilanteita, mutta tässä on joku viehätys kuitenkin ja se viehätys tienkin liittyy täysin enemmän tai vähemmän kovia kokeneeseen juroon sankarittareensa.

Puoleenväliin tultaessa (sarja on kaikkinensa kahdeksan pokkarin pituinen) on Misakin menneisyyttä raoteltu huomattavasti enemmän kuin mitä animaatiosarjassa ja melkoisen syvälle myös mennään siitä miksi hän on kuin hän on. Tämän lisäksi animaatiosarjasta puuttunut punainen lanka joka yhdistää tarinoita on ilmaantunut, joka saa odottamaan taas lisähankintoja.

Sarjassa pidemmälle pääsyn myötä dialogin härskeimpien osien sensuroinnin ylläpitäminen japanilaisesta versiosta hieman huvittaa — paikoin kuitenkin positiivisessa mielessä.

Dark Horse onkin saanut kuusi pokkaria aikaiseksi, mutta tahti on ollut tuskastuttavan hidasta, joten en tiedä kuinka hätäiseen haluan tilanteeseen jossa seuraavaa kappaletta tarinassa joutuu odottamaan puoli vuotta.

Doujinshit.

Nuo ehtymättömät ruumillistumat erinäisiin fanifantasioihin.

Minäkin niitä kerään, mutta pääsääntöisesti en sen tähden että haluaisin nähdä lempihahmojani … … … lähentelemässä toisiaan intiimisemmin.

Allekirjoittaneen doujinhylly

Minä kerään niitä, jotta näen kuinka lempi-illustraattorini vaihtavat vapaalle, ja tekevät juuri sitä mitä haluavat.

No okei, myönnettävä se on, suuri osa omasta doujin-kokoelmastani on myös substanssia jota voisi luonnehtia myös eroottispitoiseksi, mutta koska totuushan on, että joka jätkällä on pornoa (se joka väittää muuta – valehtelee), eli ei tuosta sitten sen enempiä mutinoita.

Mutta ihan vakavasti ajatellen on taidedoujinien keräämisessä myös muutakin perää kuin pelkästään tissi yms kuvituksia. Sinällään taidedoujinshin määrittely on hieman häilyvää sillä esimerkiksi omat keräilykohteet harrastavat myös pieniä sarjakuvapätkiä kuvitustensa ohella, mutta pääpointti on useiten nimenomaan illustraatiot eri aiheista.

Jokatapauksessa hyvin suurella todennäköisyydellä lähes jokainen paremmin tunnettu japanilainen kuvittaja osallistuu Comiketissa myös sinä surullisen kuuluisalla Otakupäivällä, eli Doujinmyyntipäivänä.

Näin ollen pääsääntöisesti jokaiselta taiteilijalta on vähintään puolivuosittainen julkaisu tiedossa.

Comiketin lisäksi muita suurempia doujintapahtumia on Comic-1, sekä Sunshine Creation (sunkure) välikköjä täydentämässä.

Tämä voi tietenkin herättää pienen pohdinnan, että entä sitten? mitä tuolla tiedolla on väliä?

Se siinä on väliä, että näin ollen taidedoujinit ovat kuin pieniä aikakapseleita.

Ilmiselvin syy on, että suurin osa kuvituksista perustuu juuri sillä hetkillä suosittuihin anime/mangasarjoihin, esimerkiksi osa-aika eroge-, täysipäiväinen Segan Shining-pelisarjan taiteilja Tony Taka (T2 artworks) pääsääntöisesti pornoilee toimii juurikin näin.

Hieman piilevämpi syy on, että hyvin pitkään vaikuttaneiden taiteilijoiden kanssa se mahdollistaa puolivuosittaisen vertailun heidän piirrostyylinsä kehittymiseen, tai paikoilleen jämähtämiseen.

Esimerkkeinä silminnähtävästä evoluutiosta voin vaikka antaa Akane Ikegamin, eli piirinimeltään Akane Makes Revolution, jota tuskin tunnistaisi ennen ja nyt kuvitusten perusteella samaksi taiteilijaksi.

Suoranaista revoluutiota, eli AMR:ää vuosilta 2000, 2004, 2008

Taas vastavuoroisesti paikoilleen voisi sanoa jääneen, tai vaihtoehtoisesti jo hyvin aikaisessa vaiheessa visuaalisen tyylinsä löytäneen Aoi Nishimatan (Joker Type), josta ei pahemmin ole epäilystäkään kenestä on kyse yli kymmenen vuoden jälkeen, joskin myönnettävä on että kun tarpeeksi tarkkaan katsoo niin eroja on havaittavissa kuitenkin.

Erilaista evoluutiota, Joker Typeä vuosilta 1999, 2008

Mutta kuten jo otsikossa mainitsin doujinit antavat taiteilijoille vapauden tehdä juuri sitä mitä he itse haluavat juuri silloin tehdä.

Esimerkiksi eräs oma suosikki, eli August erogepelitalon päätaiteilija Bekkankou (Rocket Guy) poikkeaa täysin päivätöistään ja väsää tyystin työturvallisia kuvituksia, ja pääsääntöisesti keskittyy DollHouse sisäkkörobottisarjaansa satunnaisten sarjafanitusten tuomassa pientä vivahtelua.

Rocket Guy'n omaa sekä lainattua materiaalia

Kimppaprojektit ovat myös aika hauskoja tapauksia, kun eri kuvittajat kerääntyvät jonkun tietyn aiheen ympärille tekemään koontivihkoa tuosta aiheesta.

Esimerkkejä kimppaprojekteista, Greenwood girlsin (mm. Rei) Midori sarjaa, sekä Cafe de Tom-nekon Cars Girls Graphics sarjaa

Onko taidedoujinshista sitten taidekirjan haastajaksi? — Se riippuu doujinshista.

Keräilijöille taidedoujinshien hamstraamisen suurin viehätys olennaisen lisäksi on satunnaiset erikoispainatukset kansissa tai jopa sisäsivuilla, mutta esimerkiksi 500-1000 jeniä parhaimmillaan vain kymmenestä sivusta tuskin tuo mitään riemun hetkiä verrataessa monisatasivuisiin kirjoihin.

Parhaimman hinta/laatusuhteen tuovat monien eri vuosien yhteenkeräävät koontikirjat. Esimerkkeinä Joker Type/Heartwork (Hiro Suzuhira), AMR, Rabbit net (mm. Tinkle), Fujitsubo machine (Noizi Ito sekä Kichiemo)

Parhaan hintalaatusuhteen doujineista saa tietty koontiteoksista, joissa moiset erikoisuudet pääsääntöisesti puuttuvat.

Poikkeuksen tekee tietty kuriositeetit, kuten Xenosagan konseptitaitelija Koichi Mugitani (Chocolate Shop), jonka luonnokset tuohon peliin nimenomaan löytyy vain omakustanteena, jolloin optioita ei luonnollisesti ole.

Tuhteja omakustanne-erikoisuuksia: Xenosaga pelitrilogian konseptitaidekirjat.

Mutta se perimmäinen syy miksi minä tykkään kerätä taidedoujineita, on se että siinä näkee hyvin monen artistin näkemykset samasta aiheesta. Ja hyvin monesti hyvin vaatimattomista, mutta konseptiltaan voimakkaita tapauksia saavat yhä upeampia näkemyksiä.

Vaatimattomat kannet kätkevät sisälleen parempaa materiaalia yksinkertaisesta lähtökohdasta, Heartworkiltä, Retrolta, sekä Heat hazelta aiheesta Higurashi no naku koro ni

Suurin ongelma näissä kuitenkin on, että suosituimpien henkilöitten tapaukset pitäisi onnistua hankkimaan tuoreeltaan, kun huutokauppahinnat voivat parhaimmillaan olla hieman pelottavia. Mutta onneksi tässä jälleen vuodenvaihteessa tuoretta materiaalia tulikin jälleen Tokion Big Sightin lattialan verran tarjolle…

Kun pohtii visuaalinovelleja julkaisualaustana, voi tulla siihen ajatukseen, että kuka tahansa voi moisen tehdä, ja yrittää tehdä sillä rahaa.

Mutta vaikka kuinka moinen ajatus kiehtoo, onko kaikista ihmisistä tekemään hyvää visuaalinovellia?

Tässä alkuvuonna on viimeinkin päättymässä viisivuotinen talkoo, joka osoitti, että vaikka kuinka helpolta tämä saadaan näyttämään, totuus voi olla kaukana tuosta, varsinkin nollabudjetilla.

4-leaf studios viimeinkin julkaisee ensi viikolla Katawa shoujon kokonaisuudessaan.

JDICT :
かたわ(片輪) : crippled; deformed; imperfect; incomplete.
少女 : young lady; little girl; virgin; maiden; daughter.

Hieman *kröhöm* villimpiin illustraatioihin erikoistunut Raita teki 2000 vuoden lopussa Schoupen Harnische doujinjulkaisussaan, ehkä pelkästään hupailumielessä konseptin visuaalinovellipelistä jolle oli annettu nimeksi Katawa shoujo (ovh 5800 yeniä), jonka keskeinen piirre oli tyttöjoukkueen ominaisuudet: Jalaton, kädetön, kuuro, sokea, sekä palovammainen.

Tästä se lähti, erään doujinshin omakekuvitus visuaalinovelliprojektiehdotuksesta

Hupailua tai ei, tämä oli oudosti kiehtova konsepti, ja tähän tulokseen tuli myös eräs ihmisjoukkue 4-chan pulinafoorumilla.

Tuossa fandomin pesäkkeessä syntyi 4-leaf studios, joka alkoi tuottamaan Raitan konseptia todellisuudeksi — talkoilla

How hard can it be?

Voin myöntää että törmäsin Raitan illustraatioon jo ennen kuin kuulin tästä koaliitiohankkeesta, ja itse peruskonsepti oli jollain tavalla vangitseva, mutta on tässä kokonaisuudessa eräs toinenkin piirre jonka takia minä pidän tätä erityislaatuisena tapauksena.

Nimittäin Katawa Shoujon tekijät ovat olleet yllättävän avoimia siitä, että kuinka tämä hanke on edennyt, sekä hyvässä että pahassa.

Esimerkiksi graafisista puolista voisin mainita kuinka eeppinen taisto pelkän shakkilaudan kuvan luomisesta saadaankaan aikaiseksi.

Mitkä julkaisualustan (tässä tapauksessa Ren’Py) heikkoidet, sekä vahvuudet ovat.

Kuvituksien saaminen edes jotenkin natsaamaan yhteen.

Missä kannattaa panostaa, missä oikoa ajan suhteen.

Mitä taustatyötä täytyy tehdä, että pysytään faktoissa kapealla polulla.

Eri tarinoitten yhteennivominen sulavaksi kokonaisuudeksi, joka kuitenkin erkanee omiin päätöksiinsä.

Kuinka uppoutua hahmojen mieliin, ja saada heidät pysymään omanlaisinaan koko tarinan lävitse.

Tämä on ihan oikea oppitunti siitä, että ei tämä kuitenkaan ole niin helppoa mikäli haluaa tehdä VN’n jossa tapahtuu muutakin kuin pelkkää… … … hydrauliikan perusteita.

Ja kaiken tämän sai aikaiseksi vain yksi kuva.

Ja tähän on päädytty, Katawa shoujon japaninkielisen pelaajaoppaan kansi.

Mutta entäs itse VN sitten?

Yksi asia täytyy tietenkin tehdä heti selväksi. Tämä ei ole mikään To Heart, EF, Da Capo, taikka Little busters.

Eli visuaalisia ongelmia voi löytyä sieltä, tai täältä, sekä taustamusiikki ei välttämättä ole ihan kaikkien mieliin.

Mutta, ja tämä on sitten aika suuri mutta — Muistutan jälleen että Katawa shoujo on ilmainen talkootyö — Asia joka tekee tästä automaagisesti pirun nätin, kun ottaa huomioon, että tekijät eivät käytännössä saa tästä muuta kuin mainetta vastineeksi vaivoilleen.

Luultavasti kuten monet muutkin, olin skeptinen projektin onnistumisesta, mutta kun vuosia sitten ensimmäinen pelin kappale julkaistiin maailmalle, edelliset faktat tuntien, olin suorastaan yllättynyt kuinka hyvin tässä oltiin onnistuttu.

Sama koskee itseasiassa tarinaakin.

Nimittäin en ole yhäkään aivan täysin myyty siihen ajatukseen, että tämä oli se kaikkein paras idea visuaalinovelille, mutta tekijätkin tuntuvat suhtautuvan asiaan kunnioittavasti, ja löytyy käsikirjoituksen seasta mainintoja jotka tukevat teeman mahdollista luonnetta: “Se vain häiritsee, jos annat sen häiritä.”

Hahmotkin ovat poikkeuksellisia siinä mielessä, että pääsääntöisesti kukaan tytöistä ei tarvitse pelastajaa, mikä on useimmiten ollut VN’n pointtina.

Päinvastoin. Tässä tarinassa se on pääjuntti, joka tarvitsee pelastusta omasta tilanteestaan.

“Vaikka tarjoutuisitkin,
en usko että suhteemme
on vielä niin läheinen,
että antaisin sinun kiskoa
pikkuhousuni alas tyttöjen vessassa.”

Täytyy tietenkin varoittaa, että Katawa shoujoa alettiin tekemään alun pitäenkin aikuisten visuaalinovelliksi, eli aiemmin pohtimani hydrauliikkajuttu pätee osin myös lopulliseen versioon.

Voi olla että olen tulossa pikkuhiljaa vanhaksi, mutta joku minussa vain pohtii, että tuo ei olisi enää ollut tarpeellista, kaiken tämän vaivannäön jälkeen…

—

Julkaisueditti:

Lopullista versiota klikkaillessa ei voi kuin olla vieläkin hämmästyneempi kun sekaan on heitetty jopa eräänlaista kunnianhimoa kun jokaiselle tytölle on tehty oma välianimaatio tarinan haarautuessa kunkin reitille.

Ja yhä vain tulee se olo, että kun tämän kelaa lävitse, Celine Dionin Because you loved me, ei tule enää ikinä kuulostamaan samanlaiselta –

“You were my strength when I was weak,
You were my voice when I couldnt speak,
You were my eyes when I couldnt see,
You saw the face that wasnt me,
Lifted me up when I couldnt reach….”

Katawa Shoujo kotisivu.

Eli toisin sanoen enemmän figuja per neliömetrille.

Kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsin, ongelmaksi tulee se että väistämättä takariviin päätyvät jäävät vaille kaipaamaansa huomota.

Tuolloin esilletuotu puuportaikko ei oikein sovellu lasivitriineihin, joihin se ykkösvaihtoehto onkin koruliikkeiden esittelytelineet, eli riserit.

Jostain syystä sopivan kokoisia ei tunnu kotimaiselta markkinoilta löytyvän, mutta eipä nuo maailmalla maltaita maksa. Mutta entä jos ehdottaisin miettimään jotain paikallisestikkin löytyvää?

Nimittäin kun kerran minulle ei poikamiesstatuksen omaavana ole sitä yleispätevää kodinhoitokonetta siunaantunut (tämä oli sitten muuten vitsi jälkimmäisen osan osalta), minä hieman possumaisesti juon juomani suoraan puteleista, kun en kerran oikein tiskivuoren kerryttämistä haluaisi tukea.

Näin ollen kurkkasin kaappeihin, ja rivistö käyttämättä jääneitä läpinäkyviä sylintereitä sai ajatuksen ponnahtamaan päähän.

Jospa näitä hyödyntäisi, ostoakryylin sijaan?

Tietenkin jos juomatavat ovat edes hieman sivistyneemmät kuin omani, niin eipä hätä ainakaan kovin hirveä ole, sillä ainakin paikallisesta halpamarketista löytyi kolmen seteissä erikorkuisia tapauksia alle euron kappale, mikä ei mielestäni ole kauhean paha, kun ajattelee, että halvin maailmalta löytämäni akryylistä väännetty jota pystyisi hyödyntämään on noin viisi jenkkitaalaa kappaleelta.

Italialaista lasia alle euron kipale.

Koska juomalasit ovat pääsääntöisesti avonaisia yläosastaan, niin ne ovat ihanteellisiä tuon ominaisuutensa kautta figyyreille, koska useimmiten niitten alustojen pohjissa sojottaa tappi jos toinenkin jolla ukkeli pysyy aloillaan.

Noh, mitenkäs nämä sitten toimivat käytännössä. Seuraa siis pienehkö ennen ja jälkeen vertailu:

Haruhi-hylly ennen halpamarkettilasitarjoilua.

Ja paukkulasien väärinkäytön jälkeen.

Erikorkuisilla tasoilla saadaan myös kivaa efektiä

Nessakin sai nostetta edellisvuosien joululahjasta.

Puista varianttiakaan ei olla täysin unohdettu, ja kaksiosainen korotettu laveri myös antaa hyvän mahdollisuuden tehdä ihan kivaa esitystä varsinkin jos saman teeman edustajia on enemmänkin:

Key figut. Tänne ängettiin vielä yksi Rin Natsume kissoineen hiljattain.

Mutta tämä lienee viimeinen postaus tälle vuodelle, ja samalla järjestysnumeroltaan 103 kaikkinensa, mutta enpä vielä ole päättänyt mitä tuosta vähentäisi virallisen satasen määrittämiseksi.

Mutta jos lupaatte, että ette kerro kenellekkään että päätin sittenkin pohdiskella jälleen kuluneen animekauden sarjoja oman dieetin osalta, niin en minäkään kerro…

EDIT, niin… auttaisihan tietty jos kausi olisi otsikossa oikein määriteltynäkin, mutta vahinkojahan sattuu… heh.

Ei varsinaisesti minkäänlaisessa järjestyksessä:

Horizon on the middle of nowhere – Kauden paras?

Horizon oli jälleen yksi syy miksi minä rakastan Sunrisea.

Se onnistui kytkeytymään siihen ajatukseen, joka minulla syntyi Divergence Eve’n kautta, että ei sarjaan ole sen ryntäisiin katsomista, ja hitto vie tämä sarja sitten vauhtiin päästyään kyllä sitten otti potin.

Japanin aluehallintohistoriikista inspiraatiota hakenut science fiction pläjäys ei ollut vailla ongelmiaan, erityisesti voisin mainita tilanteen jossa seisotaan samalla sillalla kolmen jakson ajan, mutta nämä pienet ongelmat vain lisäävät sen viehättävyyttä.

Tahmatassu pääjuntti taas on lähinnä kaiketi oikeaoppisempi mieskuvaus, joten siitä ei pääse moittimaan.

Mikäli vain sarjan kuivemmat maailmankuvan selitysosiot jaksaa kymppijaksoon asti, niin sitten se palkitsee hillittömän hiotuilla toimintajaksoilla, ja jos ne eivät vielä tiputa tuolilta, niin niihin liitetty huumori kyllä viimeistään.

Ehdottomasti odotan jenkkijulkaisua, mutta toivottavasti jatkokaudelle ei tehdä Code Geasseja.

—

Ben-To - Kauden häryin?

Fight club kohtaa lihatiskin päiväysmyynnin. Tähän voisi tämän kiteyttää kotimaisesti.

Aika usein lauantaiaamuna olen raahautunut paikallisen marketin lihatiskille ottamaan prosenttifileitä, että osaan arvostaa sarjan huumoria alennusruuan taistelukenttämäisyydestä.

Muutoinkin aika yllättävän nimekäs ääninäyttelijäjoukkue teki katselusta vallankin miellyttävää, ja paikoittainen rosoisuus animaatiossa vain edisti komiikkaa, mutta tokkopa tätä olisi enempää kestänytkään, puhumatta paikoista jolloin meno meli täysin yli laidan.

Asebia olisi saanut tosin olla enemmänkin tarjoilla.

—

Mawaru Peguin drum – Kauden pettymys?

Pingviinirumpu jätti hieman haalean maun jälkeensä, jopa niinkin, että se söi sarjan hyvätkin puolet mennessään.

Sanoisin sarjan pääsynniksi olevan se että se sortui jopa liialliseen kikkailuun tarinansa kanssa, jolloin päädyttiin kierteeseen jossa piti aina keksiä mitä villimpiä käänteitä.

Pisteitä tietenkin Naku koro ni tyylisestä realiin, kuvitteellisen, sekä henkiolentojen yhteispelistä, mutta kaiken säätämisen jälkeen loppu tuntui vain jotenkin liian helpolta.

—

Boku wa tomodachi ga sukunai – Kauden ilkein?

Sinänsä ei liene vaikeaa ymmärtää miksi tämä omaan diettiin päätyi: Piruileva päätytsy, Hanazawan esittämä sivutytsy, sekä bonuksena ilmaantunut Mecha-fetissitytsy.

Hengailusarjoista puhuessa näitäkin tietty piisaa, ja tämän sarjan koukku taitaakin lähinnä olla Yozoran paikoin liiankin pitkälle menevät konnuudet, mutta eipä nuokaan aina jäänyt osumatta omaan nilkkaan hänelläkään.

—

Working!! — Kauden peruskauraa?

Workingin eka kausi oli aika positiivinen duunarikuvaus kuinka erilaiset ihmiset tulevat keskenään toimeen, toki hieman joitain asioita kärjistäen.

Toka kausi tarjosi samaa vanhaa, mutta hieman kuin siinä toisessa jatkokaudessa tässä oli vähän sitä samaa ongelmaa, eli se tarjosi samaa tuttua turvallista matskua, mikä ei sinällään huono juttu ole, mutta ei mitenkään uutta enää.

—

Shinriyaku!? Ika Musume – Kauden perustursas?

Tässä on sama perusongelma kuin Workingissä. Samaa tuttua juttua, ilman suurempia muunnoksia reseptiin.

Rajoittuneempi hahmokaarti hieman kärjistää ongelmaa, mutta yanderemoodissa toimiva Rie Tanaka pelastaa päivän aina.

—

Idolm@ster — Eiks tää loppunukkaan?

Olin rehellisesti hämmästynyt kun Imas olikin enemmän kuin 12 jakson mittainen, ja ehdin jopa päättäväisesti siitä puhua.

A1 studiolla resurssien mennessä enemmän Workingin kontolle ei tätä mitenkään ylenpalttisen nätiksi tapaukseksi voi sanoa, mutta kertomuksena tyttökomppanian yhteispelistä se on yhä mukiinmenevä. Ja kyllä — mainoksena idolimanagerointipelille tämä toimi vielä.

—

C3 – Kauden kiikku?

Sarjan ohjaaja Shin Oonuma on aiheuttanut itselleni pienoisen pohdinnan paikan viimeaikoina.

Lähinnä sen takia kun miettii, että jamppa oli Moon phasessa jaksohjaajana, sekä kuvakässäritekijänä. Hän ohjasi EF’in, sekä oli PaniPoni’n sarjaohjaaja.

Kun hän loikkasi Silver Link studiolle tekemään Baka Testin, en voinut olla huomaamatta, että se oli kuin sarjat joita Shaft ruukasi tehdä, kun nykyisin Shinbo oli denpa onnassa samalla menolla kuin Metal fighter Mikussa, fakta joka ajoi oikein tarkistamaan MFM’n boksin takakannen, että siellä Shinbo tosiaan luki.

Sinällään kun harvemmin ohjaajien nimiin tarraan niin homma jäi aluksi huomaamatta, mutta pieni säätäminen EF’in uudelleenkatselufiilistelyissä syntyi melkoinen ahaaelämys.

Mutta tämä on kaikki sivujuonta, itse sarjaan siis.

C3′ssa fiilis oli kuin pienbudjettimaisella Bakemonogatarilla. Yleinen hienostuneisuus on korvattu räävittömyydellä sekä asennevammoilla, seikka joka paikoin toimii, mutta useimmiten ei.

Yukari Tamura pääosan Fearin kanssa oli ihan kiva, hänen heiluessa kakaramaisuudesta äärisyvään yandereen. Eri Kitamura ei tuntunut olleen ihan parhaimmassa vedossa, mutta harvemmin hän tekee hahmoja jotka pysyvät äänialtaan syvässä päässä koko sarjan ajan.

Kyllä tämänkin katsoi paremman puutteessa, mutta eipä sitä kauheasti suosittelemaan kuitenkaan pysty, eikä vähiten avonaisen lopun takia.

—

Fate / Zero – kauden öööh?

Tässä joku totesi että Fate/Stay nightin alkuperäisteoksessa olisi enemmän tekstiä kuin Sodassa ja rauhassa.

Uskon tuon väitteen.

Uskon tuon vaikka jenkkituttuni totesi suurimman osan siitä tekstistä olevan päällekkäisyyksiä, sekä hänen mielestään enimmäksi osaksi selontekoa siitä mitä Shirou oli syönyt aamiaiseksi.

Valitettavasti Stay night, että Zeron alkupuolisko saa kuitenkin Tolstoin teoksen vaikuttamaan hieman Die Hardilta.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin puoleenvälin lähestyessä, sarjan ainoa positiivinen juttu itselleni Arttuurian lisäksi, oli lähinnä Ailisvielin Takumi Fujiwara imitaatio 300SL’llä.

Eli toiveena oli pitkälti vähemmän selittelyä ja enemmän tappelua, mutta minkäs minä itselleni voin.

Mutta onneksi kauden puolenvälin ylittyessä meno on parantunut tominnankin osalta huomattavasti.

UFO Table on aina tehnyt laatujälkeä, eikä Faten uusin animeinkarnaatio ole ollut pettymys toteutuksen osalta.

Mutta tämän sarjan suurin ongelma on vain se toinen samanaiheinen tapaus samalta studiolta nimeltä Carnival Phantasm, joka taas on niin kipeetä menoa että oksat pois.

—

Guilty Crown – Kauden comeback?

Production IG’llä oli vähän taannoin samaa ongelmaa kuin Kyoto animationilla, eli pulju on tehnyt jo pidemmän aikaa vähemmän visuaalisesti vaikuttavia teoksia, jotka tosin on muutoin ollut aika kivoja seurattavia, kuten viime kaudella ollut Usagi Drop, ja sitä edeltävä Kimi ni todoke.

Ja sitten he yllättäen päättävätkin tehdä Guilty Crownin tapaisen, joka palaa niille juurille joista he ovat tulleet kuuluisiksi kuten GITS:SAC ja Patlobor leffojen avulla. — En voi muuta kuin hyväksyä tämän paluun.

Silmäkarkkia siis tuli tarjoille, mutta tarinapuolella vielä ennen viimeistä jaksoa tuntuu, että joku oli katsonut No.6′sen ja todennut sen hyväksi ideaksi.

Saa nähdä vieläkö viimeinen jakso pelastaa päivän.

—

Chihayaful – Kauden ylläri?

Omassa teekerhossani olenkin tämän ristinyt Haiku Fighter Chihayaksi, eikä tuo taida kauhean kaukana totuudesta ollakkaan.

Olin Madhousen marvel seikkailujen takia hieman jo unohtanut, mutta Chihayaful on ollut positiivinen, sekä yllättävä kokemus pitkästä aikaa.

Positiivinen siinä mielessä että silmäkarkkia, ynnä perinnevaatteita on ollut tarjoilla, ja Chihaya on päähahmona melkoisen herttainen sähikäinen, joka ei pelkää availla whoopass-tölkkejä tilanteen niin vaatiessa.

Ja yllätävä, että hieman tylsälta kuulostava korttipeli on saatu näinkin kiinnostavaksi seurattavaksi.

Muutoinkin sarjasta tulee eräänlainen teeskentelemätön olemus josta vain yksinkertaisesti pitää.

EDIT:

Last Exile – Fam, the silver wing – Kauden toinen comeback?

Sama pää kesät talvet, minä taas unohdin jotain listalta. Eikä sinällään ihme, sillä olin jo melkein ehtinyt unohtaa koko Gonzo nimen, kun firma ajettiin aikoinaan nurin.

Ilmeisesti juurikin Last Exilea varten studio onkin herätetty ainakin nimellisesti eloon, jotta Range Muratan taiteella ratsastanut science fiction seikkailu sai jatkonsa.

Ensimmäistä Exileä en valitettavasti ole nähnyt, erinäisistä syistä, mutta eipä tuo kauheasti ole menoa haitannut.

Melko perityypillisen aluepolittiisen draaman mausteena toimii steampunk inspiroitu tekniikka, joka kyllä ihan vinkeä idea on kuin onkin.

Jospa sen ensimmäisenkin kauden hankkisi katsottavaksi tämän perusteella viimeinkin, kun Pioneeri-lisenssejä näköjään on uudelleen jaossa vanhempien sarjojen osalta.

—

EDIT2:

Mashiro iro symphony

No nih, toinen unohdettu, jotain kauden erogevalinnasta sanoo että alle viikossa unohdin sen edes nähneeni.

Tuon pienen alkuongelman lisäksi on aika vaikeaa keksiä mitään todellista moitittavaa tästä. Se on parempaa vertausta vailla vaniljan makuinen vaahtokarkki. Ihan hyvää ja pehmeää, mutta kipeyttä seuraa mikäli yliannostus tapahtuu.

Teekerhossame Kitty-soope’ksi ristimämme Panya maskotti tosin saa pohtimaan pehmoversion hankintaa, nyt kun niitä jälleen olisi animen kunniaksi saatavilla.

Jatkajat:

Persona 4 the animation – Kauden ärsyke?

P4′sen animeversiossa on muutama ongelma.

Pienempi niistä on se, että itseä alkaa kuisaamaan se, että joku pelaa peliä minun puolestani.

Suurempi taas on, että Shigenori Soejiman hahmoluonnokset, pinkkeine partoineen toimivat niin hyvin animaatiossa, että itseasiassa mielummin pelaisinkin peliä.

Huhujahan on liikkunut, että tätä ei olla animoitu kauhean hyvin mielin, enkä voi kieltää etteikö sarjan ulkonäkö paikoin tukisi noita juoruja.

Muutoin animeversio ei kauheasti uutta ole nuudelikaupan tyttöä lukuunottamatta tuonut, mutta koukku jatkamiselle onkin lähinnä ollut Ami Koshimizu, Yui Horie, sekä Rie Kugimiya jotka perussuorituksia tehdessään ovat lähes vaivan arvoiset.

Tosin… täytyy kyllä myöntää, että kun Narukamin puhelimessa soi Catherinen Love is over tunnus, repesin ihan hysteerisesti nauruun, ja melkein heitin pelikapulan ikkunasta pihalle ihan periaatteen vuoksi.

—

Mirai nikki – Kauden tiukoin?

Minun täytyy myöntää, että tämä sarja vei jonkin verran hohtoa kipeydessään pingviinirummulta.

Puoleenväliin tultaessa on toisaalta yllättävää, että sarjan perusteema, eli toistuvat petokset petoksien perään kaikkien ajaessa omia etujaan ei ole käynyt vielä tylsäksi, mutta pelkona on yhä samanmoiset kuin pingviinirummussa, eli että kuinka tasapaino pysyy vielä toiselle puoliskolle mentäessä niin, että loppu vielä jaksaa yllättää.

Itkupillipääjuntista on huono valittaa, kun varmasti itselläkin olisi mielenkiintoinen olo, jos seurana olisi psykopaattinen, omistushaluinen tikittävä aikapommi — joskin itse kuitenkin tietäisin, että jos sellainen olisi tyttiksenä, hänen tahtonsa olisi lakini.

Sivumainintana sarjan käyntiin potkiva goottilolirokkipumppu Yosei teikokuakaan en ollut kuullut sitten Renkin Sankyuu magical pokaahnin, ja alkutunnarin meno tuntuukin sopivan käsistä riistäytyvään teemaan paremmin kuin hyvin.

Kesken jäivät:

Maken-ki

Ei, en minäkään ihan kaikkeen pysty.

—

Shana final

Shakugan no Shanan hyllytin ajatuksella, jos sitten joskus joku päivä.

Ongelmaksi tässä kaiketi tulee sarjan pituus. Tätä on jo pari kautta nähty, mutta aika niiden välissä on ollut vähän turhan pitkä jotta terävin kiinnostus olisi säilynyt.

Sarja oli yksinkertaisesti lakannut kiinnostamasta siltään.

Uusimman kauden alkaessa JC Staff ei myöskään onnistunut tuomaan tähän laimeaan lähtötilanteeseen minkäänlaista vau-elämystä, joten pettymys oli jonkinlainen.

— —

Njahas.. tämän postauksen jälkeen taidankin palata muitten harrastuksien pariin, jospa kotimaisella kielellä tapahtuvat sarjakäsittelyt lisääntyisivät muualla.

(mutta mehän sovittiin, että tätä lipsahdusta ei tapahtunutkaan)

finnleo'n nukketarha toivottaa hyvää joulua sekä uutta vuotta

(hyppyrin tai alaspäin vierityksen suhteen pienehkö fanipalveluvaroitus kaiketi paikoillaan…)

Tänne saakka kelanneille vielä kerran hyviä jouluja, sekä uusia vuosia.

Oma varustautuminen sohvaperunaksi naamioitumisen muodossa jouluviikonlopuksi on tässä:

Toorukin suosittelee: Spice & Wolf kaudet 1 & 2 bluraynä

Funimaatio, sekä Sentai Filmworks onkin kunnostautunut bluraykokoelmien julkaisussa, ja tulevina kuukausina ilmaantuukin sellaisia odotuksia kuin englanninkieliset EF, Princess Jellyfish, World God only knows, B gata H Kei – Yamadas First time, ynnä muita hauskuuksia.

Kuitenkin keskittyen itse hankintoihin joulupöydän antimien lisäksi viikonlopuksi saapui siis Spice & Wolfin kummatkin kaudet, hankinta jonka sumplimista olen pohtinut jo jonkin aikaa.

Spaissarin ensimmäinen kausi oli itselleni jälleen pienehkö yllätys sillä en yleensä lämpene periodikuvauksiin, varsinkin silloin kun ne sijoittuvat niinkin pitkälle kuin keskiajalle.

Mutta liekö perimmäinen syy Ami Koshimizun esittämän Holon veikeys, sekä tietynlainen tietämys omista ominaisuuksistaan mikä sulatti aikoinaan suojamuurit.

Toista kautta en syystä tai toisesta sattunut tuoreeltaan katsomaan, liekö se että puhekieli alkoi käymään turhankin kiemuraksi ymmärtää omalla tasolla (miten se Momoi sanoikaan vuosia sitten hopeanuolesta, “Tämä piski tietää vaikeampia kanjeja kuin minä.”), mutta pääsenpähän tuonkin puutteen sivistyksessä korjaamaan.

Tiedä sitten kuinka tyydyttävästi tarina saadaan kerrottua, kun mielenkiinnosta huolimatta alkuperäisiin kirjoihin ei varmaankaan riitä aika. Tilanteen karuuden voin sanoa olevan tasolla, että viime kesänä hankituista neljästä Haruhi kirjoista vasta kaksi on luettuna, kun niitäkin lisää on matkalla höyrylaivan rahtiruumassa tänne kotaani.

Eräänlainen kuriositeetti taas itse julkaisuissa on, että kun ensimmäinen kausi on pelkästään A alueelle lukittu, toinen kausi näyttäisi toimivan myös täällä euroopassa mikäli boksin merkintöihin on uskomista.

Mutta vielä tähän väliin sitä joulun odotusta, ja huomenna se pakollinen komppaniakuva jota varten onkin saanut vähän säädellä jälleen….