Tapaus GITS.

Tässä, kun maaliskuu pikkuhiljaa alkaa lähestyä ja vuoden nimekkäimmät elokuvat alkavat rullaamaan teattereihin pitkin loppuvuotta, niin moni japanilaisen animaation harrastaja on varmaankin bongannut tulevien tapauksien seasta Dreamworks studion mukaelman Ghost in the shell’stä.

Ghost in the shell on sinänsä mielenkiintoinen tapaus, että sen menestys tai sen puute voi ohjata paljonkin sitä, että mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Ainoa vain että henkilökohtaisesti minulla on ollut vähän ongelmia tämän tuotannon osien kanssa.

Ghost in the shell’hän oli alunperin erään Masamune Shirowe’n luoma teos, jonka muunsi animaatioelokuvaksi Production IG studiollla Mamoru Oshi. Tämä oli kaiketi myös eräänlainen maailman ensimmäinen tapaus myös siinä mielessä, että rahoitus tämän elokuvan tuottamiseen tuli osin ulkomailta, Manga entertainmentilä, ja ensi-illat järjestettiin myös samanaikaisesti myös ulkomailla.

Ja loppu on historiaa. GITS’stä tuli kulttielokuva japanilaisen harrastajakunnan keskuudessa, ja aikaa myöden on tullut eräänlaisia jatkorainoja aiheesta myös.

Ainoa vain että henkilökohtaisesti tuntui että Oshi’n näkemys Shirowen alkuperäisteoksesta oli hieman kieroontunut — Kieroontunut siinä mielessä että Shirowen Majuri Kusanagi, oli vähintäänkin bilehilemäinen hulttio, kun taas Oshi’n versio hahmosta on syviä ja synkkiä mietteitä murehtiva ammattilainen.

Mitä tämä sitten käytännössä tarkoitti jatkoja ajatellen?

Henkilökohtaisesti en ole tykännyt siitä mitä animaatiopuolella on tullut ensimmäisen elokuvan jälkeen. Shirowe itsekkin yritti jatkaa sarjaansa Man machine interface nimisellä sarjakuvalla, mutta sekin tuntui vain sekalaiselta sillisalaatilta, tai sitten minä en vain jaksanut keskittyä tarpeeksi, vaikka tuokin taidettiin julkaista täysin värillisenä.

Tarinassa ei oivasta teemasta huolimatta ole mielestäni tarpeeksi pohjaa pitkäjänteisiin projekteihin. Toki Stand Alone Complex televisiosarjassa oli satunnaisia onnistumisen hetkiä, mutta ei niin tarpeeksi, että olisi tuon hankkinut omiin kokoelmii, kuten en muitakaan lisäsäätöjä, etenkään suoraa jatkoelokuvaa Innocence’ä josta lähinnä kävi ilmi että Oshi oli nähnyt Harry Potter elokuvia.

Alkuperäisestä elokuvastakin on ilmeisesti tullut Mamoru Oshi’lle hänen henkilökohtainen tähtien sotansa, jota aina viilataaan uudestaan silloin tällöin, ja tärvellään jo toimivaa kokonaisuutta, unohtaen ne tekniset saavutukset, jotka aikaansaatiin, kun resurssit olivat rajalliset. Jopa siihen pisteeseen asti että koko alkuperäinen elokuva piti sitten tehdä uusiksi kokonaan — Seikka jota en todellakaan ymmärrä, ellen ajattele asiaa jo eräänlaisena pakkomielteenä.

Tapaus länsimaistuminen

Entäs sitten tämä länsimainen elokuva? Heti aluksi tuntui harrastajakunnassa heräävän närää siitä, että Scarlett Johansson oli palkattu pääosan esittäjäksi ja perusteena oli, että tähän roolin olisi pitänyt olla aasialaisen näyttelijän esittämä.

Tässä seikassa jo unohdetaan tarinan eräs peruspilari, eli se seikka, että tarinan Majurin kehosta ei ole jäljellä muuta kuin hänen aivonsa, eli teknisesti ottaen hän oikeasti voisi olla aasialainen alkuperältään ja silti näyttää länsimaiselta. Tässä suhteessa olen melkoisen tyytyväinen, että suunnitelmat hahmojen kasvonpiirteiden aasialaistamisesta hylättiin. Siitähän meillä oli jo hyviä kokemuksia aikoinaan jo Sean Conneryn Bond-ajoilta.

Oikeastaan kun tähän konseptiin on ehtinyt tottua, niin se kuinka Johansson on meikattu elokuvaan, huuleineen päivineen, niin eipä tuo hullummalta näytä verrattuna alkuperäisiin teoksiin. Tämän lisäksi luultavimmin Majurin ääni dubataan japaniksi Atsuko Tanakan voimin, joten asia on tuon puolesta mahdollisesti plus miinus nolla.

Takeshi Kitanon raahaminen elokuvaan Aramakiksi tuo vähän arvelluttavan viban Keanu Reevesin tähdittämään Jhonny Mnemonic elokuvaan, mutta toivottavasti tuo on vain turha pelon tunnetila, kun Kitano on kuitenkin eräänlainen legenda.

Muutoin tuotantoarvot vaikuttavat oudoilta ja skitsofreenisitä, kun ilmeisemmin Hong-kongin maisemia luodaan vahvojen tietokonemuunnelmien avulla, mutta taas katutasossa liikutaan vanhoilla Lotuksilla joita on toki vähän tällätty elokuvaa varten.

Vähemmän yllättäen lähestyminen tarinaan on otettu Oshi’n versiosta, joka lienee se parempi ja hyväksyttävämpi länsimaissa vaikkakin elokuvan mainoksissa vihjaillaan majurin suuntautumisia alkuperäisen sarjakuvan mukaisiksi. Mutta vakavampi aihepiiri ihmisyydestä ja sen vaikutuksista laittaa sen vastakkain vuoden toiseen ihmisyyttä tutkailevaan elokuvaan eli Bladerunnerin uudelleen lämmitykseen — Josta voinen kanssa ilmaista mielipiteeni, että ”Miksi?”

Mutta eräs asia lienee kohdillaan, kun musiikeista huolehtii Clint Mansell. Alkuperäinen elokuva, kun luotti melko vahvasti Kenji Kawai’n tunnelmointeihin, koska ilmiselvästi oli tarvetta fiilistellä maisemakuvilla, kun itse asiasisältöä ei ollut tarpeeksi venyttämään alkuperäisen elokuvan pituutta vaadittaviin lukuihin. Mansellia kohtaanhan olen ainakin suhteellisen kova fanipoika hänen työstään Mass Effectissä.

Mutta entä sitten?

Pienenä aasinsiltana musiikeista puheenollen voinen ottaa puheeksi mainoksissa esiintyneen version Depeche Moden Enjoy the silence kappaleesta, joka pahaenteisesti luottaa kovasti trailereitten visuaaleihin toimiakseen, kun irrallaan se on hieman sekamelskainen tapaus. Yliampuvalla mystisyydellään se jää kuitenkin kauas esimerkiksi alkuperäisestä esityksestä tehtyyn voimakkaammalle Mike Shimodan versiolle, joka Depeche Moden omilta kokoelmilta löytyy.

Eli ollaanko nyt tekemässä asioita vain asioitten tekemisen vuoksi, joka on vähän outo heitto — myönnän, sillä ainahan täytyy jotain tehdä. Mutta ainakin tässä mielessä ollaan jo itseäni häiritsevällä linjalla jota Mamoru Oshi käytti omissa jatkotuotannoissaan.

Tuoko tämä uusi elokuva mitään oikeasti uutta, lähtökohtiahan tässä hieman tutkitaan koska Batoun omien silmien menttäminen, ja Majurin alkuperä tuntuu olevan mainoksia suurin teema, joten nähtäväksi jää.

Ghost in the shell’in live-action sovelluksella lienee erityisen suuri taakka harteillaan, sillä asioita tarkemmin tutkittuani, se on ensimmäinen mainittava länsimainen yritys vähintäänkin vaatimattoman menestyksen saaneen Blood: the last vampire’n jälkeen, joten muutkin tuotantojen ikuisessa odotusaulassa majailevat tapaukset mahtavat seurata menestystä tai sen puutetta.

Esimerkiksi James Cameronin ikuisuusprojekti Battle angel Alita, ja Akira jota jo mainittu Keanu Reeves on lobannut toteuttavaksi…. puhumattakaan siitä sekamelskasta nimeltään Neon Genesis Evangelion joista jo Weta-Workshop oli tehnyt konseptitaidetta vuosia sitten.

Joka tapauksessa tässä voi olla mahdollisuutta menestykseen. Mutta tuo lienee selvillä ensi kuussa kun tapaus tulee teattereihin.. ja itselle se selviää kun kotivideoversio ilmaantuu, kuten aina ennenkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s