Tee se itse moottori

Jatkaakseni hieman epämääräisiä, sekä enemmänkin satunnaisia kirjoitteluja, tällä kertaa juttuaiheeni vie niinkin läheiseen historiaan kuin edelliseen kesälomaani.

Nimittäin sattuneista syistä minulle on siunaantunut eräänlaisia projekteja hieman turhanpäiväisen paljonkin, ja yksi niistä on eräs kauppakassiksi ristitty tapaus joka linnoittautui autotallini toiseen pilttuuseen, eikä suostu poistumaan ennenkuin sitä liikuttava tekniikka on asennettu takaisin paikoilleen.

Tai siis näin romantisoiden, asianlaita on enemmänkin se että kapineen työntäminen pilttuuseen lievään ylämäkeen on työläämpi operaaatio kuin luulinkaan.

Kuitenkin kesällä yritin parhaani että kyseisen kapineen moottori tulisi kuntoon kyseisen lomajakson aikana, mutta kuten aina kaikki ei aivan mennyt aivan suunnitelmien mukaisesti.

twingo052

Silti autosta irroitettu epämääräisen näköinen möykky aloitti eräänlaisen uudelleensyntymisen pienen päivityksen kera…

Lue loppuun

Fanipoikuutta: Jeremy Clarkson

Sinällään täytyy myöntää, että tämänkertainen aihevalinta on eräänlaista halvan huomion hakuisuutta, johtuen kohteen ajankohtaisuudesta, mutta toisaalta mikä on sitten kuitenkaan parempi tai huonompi aika yleensä ihmetellä mitään.

Peri brittiläinen, poliittisesti epäkorrekti, eräänlainen perusjuntti, mutta omasta mielestäni harvinaisen fiksu tapaus.

Tätä kaikkea on Jeremy Clarkson

ARkistokuva

Arkistokuva

Kuka tai mikä sitten on Jeremy Clarkson?

Lue loppuun

Autoilu: Lisävaloa syyspimeyteen (II)

Koska viikonlopulle ei saapunut eräs hieman pitkissä kantimissaollut hankinta, niin jospa välillä ottaisi niitä aiheita joista voisi kuvitella saavansa hakulukujakin…

On jälleen tullut se hieman ilkeä ja pimeähkö aika vuodesta, ja tässä sitten onkin tullut todettua kaipaavansa erästä lisävarustetta edellisestä kulkineesta mikä siihen tuli säädettyä, eli lisäpitkät.

Tämänkertainen viikonloppu-urakka

Tämänkertainen viikonloppu-urakka

Mikäs siinä sitten mutta kuin leipomaan ne paikoilleen.

Lue loppuun

Autoilu: Savun puuttuessa tarkista kytkentä?

Kun aikoinaan tein päätöksen käsitellä vähän muutakin kuin pelkästään japanilaisia piirrettyjä, ynnä sarjakuvia, niin tämä periaatemuutos on yhä pyörinyt mieleni taka-alalla. Mutta ongelmaksi on koitunut lähinnä tarpeeksi kiinnostavien juttujen keksimisessä.

Toki ajattelen tylsistyttää lähitulevaisuudessa mahdollisesti kymppitonni käytetyllä autoilujutulla, joka ei sattumusten vähyydestä johtuen kauhean kiinnostava tule olemaan…

Mutta sitten joskus vain kaverit onnistuvat yllättämään aihepiirin kanssa.

Nimittäin yksi tuttava päätti, että minulla oli tarpeeksi ylimääräistä aikaa purkaa yhden auton käynnistyksenesto.

Noh, sainpahan jälleen yhden hyvän tekosyyn lykkiä kämppäni siivoamista perusteellisemmin ainakin yhdellä päivällä.

Aivan omin päin ei sentään tarvinnut alkaa alistamaan auton elektroonista ylivaltiasta, ja avuksi annettiin puolasta hankittu taikalaatikko, jonka sisimmäinen toimintamalli on jäänyt ainakin yhä itselle hieman hämärän peittoon – Ja parempi ehkä näin, vaikka tiettyä mielenkiintoa elektroniikkaa kohtaan onkin.

Silti kun paketin kytki käyttövalmiiksi vielä koemielessä hiljan purkamaani saman merkin edustamaan älypurkkiin kiinni, niin mielen perukoissa vielä vähän mietitytti, että mitenkähän tämän kanssa mahtaa käydä.

Tässähän ei voi käydä kuin hyvin...

Tässähän ei voi käydä kuin hyvin…

Mutta ilmeisesti mukana seuranneet, ajatusta hieman katkovat ohjeet tuottivat tulosta, kun ilmeisesti oma koepurkki, sekä varsinainen työkohde alkoivat toimimaan ilman että tarvitsi käyttää avaimen kylkiäisenä olevaa lutikkaa.

Virallinen käyttötarkoitushan tällä palikalla on saattaa ruiskunohjausjärjestelmä niin sanottuun oletustilaan, jossa sen pystyy naittamaan mihinkä tahansa samanlaiseen autoon, jonka käynnistyksenesto keskustelee ko. purkin kanssa, tai sitten mikäli on niinkin ikävästi päässyt tapahtumaan, että auton omat avaimet ovat unohtaneet identiteettinsä, tilanteen pystyy pelastamaan turvautumatta paikalliseen merkkikorjaamoon.

Ja pienellä sähkökirurgisella toimenpiteellä varmistetaan, että purkit eivät pääse keskustelemaan toisilleen jolla käynnistysvapaus säilyy… tosin pienin sivuvaikutuksin kuten huomattiin.

Niille jotka nyt sitten pelkääväät autorikollisuusaaltoa voivat hyvin mielin nukkua yhä yönsä, sillä mikään pikainen toimitus tämä ei ollut, ja muutamaan otteeseenkin todettiin, että paikalle ehtisi poliisi jos toinenkin mikäli autoa yrittää viiden tunnin työstöllä vasten tahtoaan liikkeelle näillä eväillä.

Autoilu: Katsastusangstia.

Viime viikonloppu meni vähän hiljaisemmin, ja syy oli lähinnä siinäm, että tänään oli peuraltille se jokavuotinen tuomionpäiväm joka stressaa autonomistajia enemmän tai vähemmän.

Itsellä stressin taso oli tällä kertaa hieman mielenkiintoinen, sillä periaatteessa autossahan ei pitänyt olla enää mitään vikaa kun edellinen viikonloppu saapui, sillä olinhan jo puolen vuoden sisään uusinut iskarit, eteen alatukivarret, ohjausakseliston lähes täydellisesti, ynnä kaikkea muuta pientä ja mielenkiintoista, mutta kun viimeiseksi olettanutta pikkuongelmaa korjailin lauantaipäivänä (pakoputken kannattimet), tulikin todettua, että itse putken viimeisen vaimentajan hitsaussaumaa oli enää neljännes jäljellä, ja mieli muuntui kerrasta aika synkäksi.

Outoa kyllä auton ääni ei ollut niin urheilullinen kuin vuoto olisi antanut olettaa.

Onni onnettomuudessa oli tietty se, että aika oli varattu myöhään iltapäivään, ja jälleen saa kiittää paikallisesta palvelusta, kun eilen tilattu rööri olikin tänäaamuna jo paikoilleen ruuvattavissa.

Uusi putki oli tosin hieman hilpeä ilmestys, kun vaimentajat olivat joko puolet, tai lähes puolet pienempiä kuin mitä alkuperäisessä, ja pienehkön aamujumpan jälkeen uusi putki oli paikoillaan ennen puolenpäivän teehetkeä, ja kuten arvelinkin tarvikeputki oli hieman äänekkäämpi ja raspimaisempi kuin mitä vuotava alkuperäinen.

Sitten vain viimehetken tarkastukset jotka tuotti vain kilpivalon polttimon vaihtotarpeen.

Enää jännitti vain, että oliko sittenkin jäänyt jotain olennaista huomoimatta, sekä tietty auton elektroonisen ylivaltiaan viimehetken oikkuilumahdollisuudet vaikka jälleen mentiin tuoreesti nollatuilla aivoilla konttorille.

Hieman hilpeän hetken aiheutti tietenkin hätävilkkujen tarkastus kun vilkut kyllä toimi, ongelmaksi muodostui lähinnä niitten päältä pois saaminen. Jäätelötikun hyödyntäminen ratkaisuksi ei kuitenkaan aiheuttanut hylkäystä.

Sekin selvisi että rakentamani valojen releytys ei olisi ollut pakollinen, ja annettiin lupa relemysteerin purkamisellekkin — mutta sai olla, ja myös jääkin kuten oli jo itselleni perustellut (vaikka kaverit eivät oikein osta selitystä valon tasaisuuden paremmuudesta).

Lopulta lapussa kiitos seisoo, ja auto hyväksyttiin huomautuksitta. Joskin tuli sivumaininta että takajarruja piti hieman lämmitellä ennenkuin ottivat tasaisesti.

Nytten sitten vain odottelemaan sitä seuraavaa kertaa…

 

Autoiluprojektit: Liitinpainia

Kun kerran olen tunnustautunut käyttäväni patonkimaan valmistamia kulkineita, niin olen tietty saanut kuulla yhtä jos toista kaskun omaista laulatusta aiheesta nakkikioiskeista, rapeusluokituksiin.

Jokatapauksessa suurimmat kuulleet moitteet ovat joka olleet ruosteesta, tai sitten sähköistä.

Korroosiosta en sinänsä pääse pakoon, sillä edellinen kulkine päätyi teuraiksi koska oli alkanut piilevistä paikoista happanemaan. Tosin tähänkin täytyy mainita että suurin syypää tapahtuneeseen tehtaalla asennettujen levikkeiden lisäksi on minä itse, kun en kerran ruostesuojausta uusinut ajoissa.

Sähköviat tosin herätti ihmetystä, sillä edellinen kulkine ei niitä pahemmin harrastanut. Yhden kerran matka katkesi yllättäen, mutta tuostakin selvisi laittamalla vauhtipyörän asentoanturin liittimen takaisin paikoilleen.

Näin ollen olin siinä uskossa, että nämä kipinöivät ongelmat keskittyisivät sen toisen ranskalaisvalmistajan tuotoksiin — Kunnes alkoi nykyinen kulkine oikuttelemaan hieman arvelluttavasti.

Ongelman voisi sanoa kiteytyneen yhteen liittimeeseen. Mikä ei sinällään kuullosta hirveältä, kunnes kehuomaa, että kyseisen liittimen kautta kulkee lähestulkoon kaikki auton sähköiset hilavitkuttimet — Ja mikä parasta, myös valot.

Se mitä tästä aiheutui oli hieman jännittävä tunne, kun yön pimeydessä ihan varoittamatta saattoi auton valot pimentyä tyystin vaikka kesken mutkan, jolloin alkoi refleksipeli potkaista sähköistä ylivaltiasta takapuoleen, jotta kokisi jälleen valaistusta pimeään retkeensä.

Ja jotta ei aivan yksitoikkoiseksi käynyt, myös saman liittimen kautta liikkuva ajonestolaitteiston mielipide katkeili, aiheuttaen hetkiä jolloin tuntui kuin varastaisi omaa autoaan, kun joutui virtoja vääntelemään päälle muutaman kerran samalla johtonippua heiluttaen siinä toivossa, että josko se nyt sallisi starttauksen.

Mutta, ennenkuin ranskanmaan ihmeitten moittijat riemuitsette, että tunnustaisin Benöön sähköongelmaiseksi, voinen lohduttautua esittämään ongelman aiheuttajaa lähemmin:

Multitimer-boksin 40-pinninen pienvirtaliitin.

…Josta löytyy pedon merkki.

Eli kerrankin olisi ehkä gallialainen yhteistyö saanut jäänyt tekemättä.

Jokatapauksessa vilkkuminen alkoi kyllästyttämään siinä määrin, että jotain olisi tehtävä ennenkuin valot lakkaavat täysin toimimasta.

Vanhalle liittimelle tuli yritettyä vähän kaikkea, kuten tinausta, sekä yrittää kiristää ilmeisesti veltostuneita kosketusliuskoja, mutta liitinholkkien rakenteesta johtuen edellinen toimenpide tuntui hieman epätoivoiselta.

Onneksi liitin näytti kuitenkin tutulta, ja tönärillä suoritettu mittaus paljasti mahdollisuuden selvitä tästäkin hässäkästä, nimittäin sähköpurkin piikkirima on identtistä siihen mitä käytetään tietokoneitten sisäisten liitosten kanssa.

Näin ollen tuli kotimaiselta komponenttikauppiaalta tilattua lähimmät vaihtoehdot, joita kuitenkin joutui hieman sovittelemaan.

2×5 pinninen atk-pistoke

Jos joku pohtii että miten moisen soveltaminen sitten tässä toimii, täytyy sanoa että nämä liitinholkit ovat yllättävän tiukkoja.

Kuitenkin tarve oli kahdelle 2×10 pinniselle liittimelle, eikä tuollaista löytynyt suoraan ostettavaksi joten vaihtoehdoksi jäi joko neljän 1×12 pinnisen typistäminen, tai sitten neljän 2×5’sen yhteenliimaamisen. Itse valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.

Epoksilla yhteenliimatut rungot, sekä merkinnät jolla pysyisi kärryillä miten päin liittimien pitää tulla purkkiin.

Rungot kävivät kuin kävivätkin purkkiin.

Kun kerran korvikkeet kävivät paikoilleen alkoi sitten hieman pitkästyttävä piuhojen katkaisu sekä uudelleenliittäminen, mikä oli sinällään mielenkintoinen harjoitus kun kerran oli ensimmäinen kerta kun näin pienten liittimien kanssa olin tekemisisssä.

Ensimmäisen piuhan kanssa meni viitisen minuuttia.

30 minuuttia tuosta oli ensimminen liitin puoliksi vaihdettu

Tahti hieman parani ja kummatkin liittimet oli lopulta vaihdettu parin tunnin urakan jälkeen.

Ja lopulta uudet liittimet survottu purkkiin kiinni, pitäen silmällä merkintöjä verraten kuinka vanhat liittimet olivat olleet.

No toimiko tämä patentti sitten?

Kyllä, ja ei.

Suurin muutoshan on varmistussalvan häviäminen, mutta liittimet joutui ainakin itsellä työntämään jonkinlaisella voimalla perille, joten ne eivät ainakaan omin neuvoin poistu paikoiltaan. Salparungon voi hyödyntää näittenkin runkojen kanssa, mutta siitä täytyy vuolla ensin pois pienet ohjausliuskat, sekä keksiä jotain millä täyttää liittimien korkeusero (tulitikku näytti lupaavalta ratkaisulta).

Mutta vaikka valot lakkasivat vilkkumasta, muu auto teki pienoisen röllilikkeen kun liittimen vaihdon jälkeen kyllä lähti ihan kivutta käyntiin, ja jopa toisen kerran piakkoin ensimmäisen koekäynnistyksen jälkeen, mutta yön yli nukuttuaan ajonesto heittäytyi hankalaksi aamulla kun olisi pitänyt töihin lähteä — Tästä tosin selvittiin nollaamalla auton vikamuisti, ja härveli lähti jälleen mukisematta käyntiin.

Tämä on omavastuullista homma kuten kaikki säädökseni. Olennaisimpana juttuna, että korjaamokäsikirja varoittaa nimenomaan ajoneston täydellisestä hermostumisesta, jos kyseisen purkin johtoja edes irroittaa.

Nyt sitten jäädään jännittämään mitä katsastussetä sanoo autosta yleisesti, ja sitten samalla kun komponenttimyyjän listauksia tutkin miettiä että onko megasquirtin rakennussarjojen uittamiselle jenkeistä mitään mieltä, nyt kun ilmeisesti kotimaisen piirikortin kopion valmistusta ei enää tehdä… kaiken hyvän pitää aina loppua.

Auto-ohjelmat: Top Gearin jenkkiserkku

Tässä alkuvuodesta ihkutin erän lempiautoiluohlemani nykyformaatin kymmenvuotisjuhlia.

Tämä englantilainen hieman hurtilla huumorilla toimiva autoilumakasiini onkin ollut niin menestyksekäs, että sitä on myös yritetty soveltaa muille markkinoille.

Esimerkiksi Venäjällä on omansa, kiinassa on ”omansa”, sekä ymmärtääkseni myös Etelä-Koreassa.

Noissa versioissa on tietty se pienehkö ongelma, että kyseisiä kieliä en osaa (vaikka venäjän taito voisi ehkä kurkoa ollakkin), joten jäljelle jää siirtomaaversiot.

Ensimmäiseksi englanninkielisen maailman variaatioksi ilmaantui Top Gear Australia, joka tässä valitettavasti sai lopetuslaukauksen, kun sarja oli viimeinkin löytämässä rytminsä.

Austraalian versio oli aluksi hieman turhankin samanmoinen kuin alkuperäinen brittiversio

Australian version ongelmaksi kaiketi koitui, että se yritti aluksi olla liiaksi kuin engelsmannien alkuperäisversio, hankkien ulkoisesti samanmoisen köörin vetämään ohjelmaa kuin britit. Iso äänekäs kaveri, hiljaisempi muusikko, sekä pieni innokas tyyppi.

Ja tässä oli eräänlainen ongelma. — Se ei tule onnistumaan, eikä se onnistunutkaan — mutta toimi silti jotenkin.

Aussiversion ongelmaksi ainakin itselle koitui toisella kaudella, kun huomasi että se iso äänekäs kaveri korvattiin toisella muusikolla, jolloin seurauksena oli laimea paketti kun sarjan olisi pitänyt olla skarpimmillaan ja aussiyleisö oli samaa mieltä ja ohjelma sai kenkää alkuperäiseltä televisiokanavaltaan.

Top gearin aussiversiolle annettiin vielä kolmas mahdollisuus toisella kanavalla, ja tuolloin kokoonpano oli mielestäni olennaisesti parempi, koska nyt ei enää koipoitu brittiversiota suoraan hahmojensa osalta.

Mutta kuten sanottua, liian vähän, liian myöhään, ja ohjelman julkaisu keskeytettiin, jopa niin että esitysvalmiita jaksoja jäi hyllylle (tosin ovat netin kautta katsottavissa).

Se miksi otan aussiversion puheeksi, kun kerran otsakkeessa lukee sana jenkki, oli epäluulot tätä sarjaa kohtaan, sillä sen ensimmäinen kausi ilmaantui karkeasti samoihin aikoihin kun aussiversio oli kuolinkouristuksissaan.

Mutta ilmeisesti australian kokemuksista viisastuneena, jenkkiversio oli kelvollinen jo heti alkuunsa, koska he eivät lähteneet soveltamaan brittiohjelman hahmoja jenkkiläisittäin, he sovelsivat brittiohjelman jenkkihahmoilla.

Jenkkitoppi on herttaisesti amerikkailainen kaikessa suhteessa.

Sarja mielestäni onnistui täysin alkuunsa ottaessaan kolme arkkityypillistä amerikkalaista kööriin, vaikka vain yhdellä oli varsinaista yleistä tunnettavuutta: Meillä on länsirannikon juppi Tanner Foust, etelän punaniska Rutledge Wood, sekä itärannikon näsäviisas Adam Ferrara. Myönnettäköön tosin, että vain Ferrara onnistuu täysipäiväisesti täyttämään stereotyyppinsä.

Tässä mahdollisesti onkin ollut avain jenkkiversion menestykseen, sillä kolmikko on ollut kasassa sarjan kaikki kolme olemassaolevaa kautta ja olennaisesti ollaan päästy siitä alkukankeudesta, joka myös alkuperäissarjalla oli, kun porukka vielä oppi tuntetaam toisensa.

Jenkkisarja on tietyllä herttaisella tavalla periamerikkalainen, sillä se olennaisesti ei pelkää kopioida sitä, mitä brittiversiossa on tehty (lähes kaikki käsitellyt autohaasteaiheet ovat olleet brittiversiossa tavalla tai toisella), mutta he ovat tehneet ne amerikkalaisittain. Värikkäämmin, suuremmin, mahtipontisemmin ja paikoin hieman lapsellisesti ylidramatisoiden jolloin alkaa olla hieman pohtien kehtaako joitain juttuja edes katsoa — Mutta olennaisesti jenkit eivät ole pelänneet annattaa yleisesti briteille, kuten britit ovat piikitelleet jenkkejä pitkin ohjelmansa taivalta.

Toistaiseksi jenkkiversio on ollut menestyksekäs, jopa niinkin että toista kautta venytettiin lisäjaksoilla, mutta kummasti kuluva kolmas kausi on toistaiseksi ollut pelkkiä haasteita jättäen autoesittelyt pois.

Nähtäväksi tosin jää onko esittelyjen poisto enennaikaisen lopun merkki jenkkitopille, vai jatkuuko sarja yhtä suureksi monoliitiksi, kuin sen brittiversiosta on tullut, jonka uusimpien jaksojen kuvaukset ovat alkaneet.

Perusta tuon tapahtumiselle on kuitenkin ihan kelvollisella tasolla.

Autoiluprojektit: (Lisä)valoa syyspimeyteen.

Nytten kun kesäisen valkeat yöt alkavat käydä yhä pimeämmiksi tuli päätös tehdä jotain viime talvena kiusanneesta asiasta, nimittäin auton kelvottomista pitkistä ajovaloista.

Suunnitelmat ovat olleet pöydällä jo lähes niin kauan kun auton valo-ominaisuudet tuli selville, mutta se perinteinen ongelma, että mitkä valot keulalle pulttaisi.

Ratkaisuksi päätin viimeinkin sijoittaa roposet testivoittajavaloihin, jotka eivät hinnankirouksessa olleet.

Näistä se riemu alkaa.

Valojen merkillähän ei paljon kunniaa saa, mutta toimivuutta lähinnä haettiin.

Lue loppuun

Autoilu: Vuosi ja 30-tuhatta käytetyllä, osa 3

Teknisesti ottaen tämän juttusarjan otsikko pitäisi olla Vuosi ja 40-tuhatta käytetyllä, mutta pienen sattumuksen takia josta jo tässä blogissa hieman sivuhuomiona jo mainitsinkin näin ei tapahtunut.

Sinänsä asia hieman ärsyttää sillä periaatteessa kyseisen häiriön ei olisi tarvinnut tapahtua.

Juttusarjan ensimmäisessä osassa vihjailin sitä että mitä huoltokuittien taakse oikein kätkeytyykään, ja tämän auton kanssa tuli muutama harmaa hius kun asoitten todellinen laita selvisi.

Aloitetaan vaikka siitä kevyemmästä, eli jarrunesteistä.

Jarrunesteitten vaihtoväli on yleisesti ottaen joka toinen vuosi, niille jotka nesteen ominaisuuksia eivät tunne, tuo johtuu siitä, että liemi kerää itseensä kosteutta jarrujästelmästä.

Kun tietty määrä kosteutta siirtyy nesteeseen, alkaa järjestelmän rautaiset osat ruostua, ja pahimmassa tapauksessa jarrusylinterien tiivistepinnat rikkoontuvat, tai kovat putket haurastuvat, aiheuttaen ihan mahdollisen ikävän tilanteen liikenteessä.

On kaksi tapaa vaihtaa jarrunesteet.

On oikea tapa, jolloin järjestelmä pumpataan lävitse joka pyörän jarrusylintereistä erikseen, ja sitten on se nopea tapa jolla lähinnä viilataan kuntotarkastajan testeriä silmään, eli vaihdetaan pelkästään pääsylinterin säiliöstä liemet.

Jälkimmäinen tapa on käytännösti katsoen yhtä tyhjän kanssa, sillä uusi neste säiliössä ei päädy millään sinne missä sitä kipeimmin tarvittaisiin.

En ollut kauhean mielissäni kun oletin nesteiden olleen vaihdettu, ja silti toisen takapyörän jarruputkesta ilmaantui uuden kirkkaan nesteen sijaan huomattavat määrät mustaa ja kosteutta imenyttä.

Seurauksena vaihtamattomuudesta, omassa tapauksessa toinen takapyörän jarrusylinteri alkoi vuotamaan, kun ABS järjestelmä antoi täyden paineet jälleen pienen tauon jälkeen.

Mutta se asia joka askarruttaa minua eniten on vaihdelaatikko, ja se liemi joka siihen oli tungettu.

Ongelma olisi saattanut aiheuttaa vian jo aiemminkin, ellei olisi täytynyt tehdä pieni remontti, jossa pakkivaloanturi täytyi vaihtaa uuteen.

Tuolloin kävi ilmi, että laatikkoon laitetun nesteen väri oli jotain täysin muuta kuin tuoreen vetopyörästö-öljyn — Se oli mustaa kuin piki.

Tilanteen todettua ei auttanut kuin tyhjätä vaihteisto, ja katsoa mitä sinne oli tungettu, ja loppu neste oli aivan yhtä mustaa.

Liemen seassa oli myös huolestuttavasti kimaltelevia hileitä, merkkeinä siitä, että kelvoton voiteluaine ei ollut työn vaatimuksen täyttävä. Itseasiassa nenällä suoritettu alkeellinen kemiallinen analyysi antoi olettaa, että kyseessä saattoi olla käytettyä moottoriöljyä, sillä siitä uupui tyystin se vatsakouristuksia aiheuttava nyanssi joka siihen kuuluisi.

Vaikka tilalle laitettiin asianmukaiset öljyt, laatikon elinaika jäi puoleen vuoteen, kun kotelon sisältä joku halusi tulla ulos tasauspyörästön kautta.

Tämän myötä halvasta hankinnasta tuli vähemmän halpa hankinta. Ilmaantuneesta ilmastoinnista huolimatta laatikko toimi yhä rutisematta, eteen ja taakse.

Ulostullut öljy oli yhä tummaa, merkkinä siitä, että aiemmin käytetty kelvoton liemi oli pinttynyt vaihteiston sisälle, joten omaksi harmikseni jäi pohdinta, olisiko useampi öljynvaihto uusiin auttanut tilannetta.

Sinänsä tämä on hieman hankala paikka itsellenni, sillä en haluaisi uskoa, että autohuoltona itseään markkinoiva laitos tekee tämänmoista vilunkia, jos muutaman kympin säästöllä aiheutetaan lähes tuhannen euron korjauslasku.

Jos joku haluaa keskustella, että kyseessä on luontaista heikkoutta, niin voin sanoa, että edellisessä kulkineessa on samantyyppinen vaihteisto josta oli edellisen omistajan toimesta repimällä särjetty yksi synkronointirengas, joka ei edes huonontunut samassa ajossa yli 140-tuhannen kilometrin jälkeen. Toisin kuin todellista heikkoutta osoitti kolme särjettyä volkkarin pakkiratasta keskimäärin 35-tuhannen kilometrin välein samalla menolla.

Tilalle täytyi kuitenkin löytää toinen vaihteisto, joka ei ihan kaikkein helpoin juttu ollut löytää.

Nimittäin kun puhutaan autojen facelift-käsittelystä, eli kun automalleja naamioidaan näyttämään uudemmilta, tämän renun kanssa se tarkoitti vähän muutakin, nimittäin vaihteiston kuoret oli myös vaihtunut.

Mikäli auto olisi ollut vähän vanhempi, sopivan laatikon löytäminen olisi voinut olla vähän helpompi, mutta kiristyneitten hakukriteerien takia purkaamoilta löytyi lähimpänä vaihtoehtoina samaa moottorilohkoa käyttävän 1.5 dci moottorin jatkeena ollut arpakuutio.

Vaihteiston vaihtourakka oli myös sellainen johon en olisi halunnut rythyä, eikä vähiten siitä jothuen, että ilmasto oli yhä pakkasen puolella, eikä tallissani ollut järkevän hintaista lämmitystä. Huolestumista aiheutti myös se, että auton korjausopas neuvoi poistamaan moottorin auton alta.

Pienen temuamisen jälkeen moottori saatiin suostuteltua yläkautta, ja hieman suuremman urakan jälkeen myös takaisin.

Samalla kun moottori oli irti tuli tehtyä siihen ennakoivia juttuja, kuten jakohihnan vaihto periaatteen vuoksi, uusi kytkinpaketti, uudet laturin laakerit, sekä apulaitehihnan ohjurirullien vaihto.

Dieselin välitysten soveltaminen bensalla käyvään autoon on aika mielenkiintoinen harjoitus. Ennen muinoin tämä olisi tarkoittanut hyeenan lailla ulvovaa moottoria, mutta nykyaikana tilanne on päinvastainen. Kun aiemmin auton huippunopeus kakkosvaihteella oli 90km/h, dieselin vaihteistolla se on 110km/h.

Pidentyneistä välityksistä johtuen taloudellisuus parani hieman, joten uusi vaihteisto ainakin tuota kautta kuittaa itseään takaisin – Taloudellisuuden kääntöpuolella kaikkein terävin kiihtyvys on hävinnyt juurikin kakkosvaihteesta.

Tämän pienen harjoituksen jälkeen tietty tekisi mieli sanoa medetashi-medetashi, mutta kuten arvata saattaa, ei ongelmat ihan tähän päättynyt. Luontaiseksi heikkoudeksi laskettava piirre tuli ohjausakselista, jonka alempi nivel kävi väljäksi alkukesästä. Kahden tunnin painiottelun jälkeen tuokin saatiin vaihdettua purkaamolta löytyneeseen ehjään.

Joten kannattiko autonvaihto?

Mikäli kaiken remontin olisi täytynyt teetättää korjaamolla niin ei todellakaan. Mutta rehellisesti puhuen remontointiomavaraisuudesta huolimatta vaihdelaatikko sai kannattavuuden pahasti pakkaselle. Yhdistettynä kyseisen mallin markkinaarvonalennukseen alkaa kyseenalaistamaan koko touhuun ryhtymistä.

Hermoja on koeteltu, sekä sormenpäitä viilellty, mutta toisaalta uudempi Renu on ollut polttoaineen osalta taloudellisempi, ja muutenkin niinä harvoina kesähellepäivinä viihtyisämpi. Olennaisimpana asiana autoa ei ole tarvinnut kuin kerran hinata takaisin kotiin, ja tuolloinkin vain sen tähden, että en uskonut että ilman öljyjä oltaisin perille asti päästy.

Käytetyt autot ovat aina jonkinmoisia seikkailuja — tämä vähän villimpi sellainen. Joten arvella saa ostanko seuraavaksi sen halvimman, mikäli autonvaihto taas eteen joskus ulee.

Autoilu: Vuosi ja 30-tuhatta käytetyllä, osa 2

Eli siinä mihinkä tarinassa jäätiin, olin juurikin hankkinut käytännössä leimakelvottoman auton pikku kunnostusprojektiksi käytännölliseksi kulkineeksi, jota ei tarvitsisi sääliä pitkin raitteja.

Kerroinko muuten, että auto piti katsastaa kolmen kuukauden kuluessa ostosta?

Käytettyjen autojen osto on silti pienehköä seikkailua jo alkujaansa, varsinkin tässä hintaryhmässä sillä olennaisten juttujen lisäksi voi tulla jotain kivoja yllätyksiä jotka voivat viedä suunnitelmat budjettikulkineesta rahareijäksi.

Autosta oppii yllättävän paljon kun sitä katsoo alta päin, eikä tämäkään ollut mikään poikkeus uusien havaintojen osalta kun kapinetta pääsi rauhassa tutkailemaan kotitallissa.

Kapine on ilmeisesti joskus käynyt ojassa,  johtuen jäähdyttimen, sekä ilmastoinnin lauhduttimen banaanimaisesta olemuksesta, sekä mutkalle vääntyneestä matkustajan puolen kynnyskotelon saumalistasta.

Jotkut voivat ihan hyvällä syyllä karsastaa kolarissa, tai onnettomuudessa ollutta autoa, mutta olennaisesti kolariauton hankinnassa on se kuinka auto on korjattu takaisin tien päälle. Onko se tehty kaikkien taiteitten ja säännösten mukaisesti, vaiko halvalla, vasaraa ja pikaliimaa käyttäen.

Ihan meidän kesken, kolariauto vai olla mikä tahansa auto liikenteessä, nimittäin ne autot joissa on maininta edellisestä rekisteritunnuksesta ovat vain ne jotka ovat käyneet autovahinkokeskuksessa. Ne autot jotka vakuutusyhtiöt ovat suosiolla korjanneet ovat ilman mitään merkintöjä rekisteripoistoista. Edellinen arkikulkineeni esimerkiksi korjattiin pienen tällin jälkeen, joka vaati hillittömän remontin pienestä tällistä huolimatta.

Vaikka olennaisimpana seikkana auton runko, sekä apurunko olivatkin ilman vaurioita, hieman halvanoloista vasaraointia oli nähtävissä, kun jäähdyttimen alapään kiinnitykset olivat murtuneet, ja sen paikoillaanpysyminen oli hoidettu nuijimalla apurungon kiinnityspaikat mutkalle, jotta jäähdytin kiilantuisi luotuun uraan.

Edellinen viritelmä piti korjata hankkimalla uusi jäähdytin, mutta ensimmäinen hankintayritys päätyi hutiin, ja lopputuloksena aika ja budjettiasioitten takia, oli uusien kiinnitystappien virittäminen kulmaradoista sekä pultinkaroista katkenneitten tilalle.

En ole ylpeä ratkaisusta, mutta olennaisesti jäähdyttimen alapää on nyt tukevammin kiinni autossa, toisin kuin ennen.

Auton rekisteriotteessa oli jo valmiiksi edellisestä katsastuksesta korjauskehoituksia, ja ajovalot olivat niistä kaikkein selvimmät. Vanhat roskiin, ja uudet tilalle, mutta kolmas aiheutti hieman pohdintaa.

Akku, irti.

Kuullostaa ihmeelliseltä, mutta laatuesimerkki siitä, että joskus ihmisiä ei vain kiinnosta edes millainen akku täytyy autoon laittaa oman turvallisuudensa uhalla – Eli autoon oli laitettu vääränlainen virtavaraaja, ja oikeanlainen (tai tai ainakin oikeantyylinen) löytyi vanhasta arkikulkineesta ilman kustannuksia.

Ennakoivista operaatioista mainittakoon raidetankojen, ja alatukivarsien nivelien vaihto, sekä etupään jarrujen remppaus, sillä tiedossa oli, että ne saisivat piiskaa ihan riittävästi.

Sitten alkoi olennaisten vikojen, eli varoitusvalojen syitten setviminen.

Joku voisi olettaa, että autojen sähkökomponentit ovat ikuisia, joittenkin osien suhteen tämä pitää paikkansa, mutta joittenkin toisten se ei pidä.

Autojen lamda-anturit ovat yksiä niistä jotka eivät ole ikuisia, esimerkiksi Bosch antaa kehoituksen anturien vaihtoon n. 150-tuhannen kilometrin jälkeen. 190-tuhannen jälkeen tämän auton anturi oli kirjaimellisesti sulanut, joten vaihto oli aika oleellinen juttu vaikka käynti olikin muuntunut rykimisestä kehräämiseksi, kun kotiin asti oli päässyt.

Kirjaimellisesti kypsä anturi. Toimi silti jotenkin kunhan sisusta oli kuivannut liikkeen moottoritilan painepesun jälkeen.

Valitettavasti en päässyt koittamaan olisiko riittänyt pelkkien anturien vaihto päästöjen kuriin laittamiseksi, sillä katalysaattorin putki oli murtunut poikki, joten sekin meni vaihtoon samassa rytäkässä.

Koska tämä kriittinen pönttö oli vaurioitunut moottorin keinunnasta, vaihtoon meni myös sen kumityynyt, ja koska auton alla sijaitsevaa pitkittäistukea ei löytynyt tarvikkeena, siihen sovellettiin saksasta hankittu uretaanipuslasarja.

Positiivisena asiana vaihdekeppi lakkasi heilumasta kiihdytyksissä tyystin, mutta tyhjäkäynnillä sitä luulee istuvansa dieselissä.

Sähköiset kaasuläpät ovat valitettavasti kyllä hieman vikaherkkiä, mutta tällä kertaa useimmat vikailmoitukset johtuivat mysötystä liittimestä, joka oli kaiketi käynyt irti, kun moottorin jakohihnaa oltiin vaihdettu. Liittimen kumitiiviste oli rullalla, jolloin liitin ei ollut edes kunnolla pohjassa. Irroitus, puhdistus, liittimien kiristys, ja vikailmoitukset ovat vähentyneet olennaisesti.

Sitten tuli ABS-järjestelmän vuoro. Syy ongelmiin oli vallan yksinkertainen. Kuljettajan puolen vetoakselista puuttui hammaskehä jolla järjestelmä haistaa pyöriikö pyörä, vai ei.

”Hahaa, helppo korjaus”, luulin minä, ja uuden hammaskehän kanssa varustautuneena alkoi olka-akselin purku — Paitsi eteneminen tyssäsi jo napamutteriin, joka ei suostunut aukeamaan vaikka käytössä oli yli kaksimetrinen jatkovarsi, ja lopputuloksena oli vain särkyneitä voimahylsyjä sekä jatkokappaleita.

Ratkaisuksi löytyi aikataulun puitteissa lähinnä toisen olka-akselin haaliminen purkaamolta, sekä uuden vetoakselin hankinta.

Lisäkivan toi, että tontille ilmestyneessä olka-akselissa oli erilainen ABS-anturi kuin vanhassa, ja siihen täytyi hankkia oikeanlainen, koska vanha anturi oli yhtä tiukassa kuin mutterikin. Oli tosin halvempi kuin luulin.

Tässä viimeisessä operaatiossa kiteytyi aika olennainen tunnevaihtelu epätoivosta riemuun, kun palikat vaihdettuna vikavalo ei automaattisesti sammunut, ei sammunut autoa käynnistäessäkään, ei sammunut vielä peruutettaessa autoa tallista.

Mutta kun ensimmäisen jarrutuksen jälkeen koetaulu oli viimeinkin pimeänä kaikista vikavaloista, beethovenin riemun oodea soi aika kovalla voluumilla takaraivoni perukoilla.

Vaikka näillä eväillä pääpiirteittäin auto tulikin leimattua, jopa huomoitta, riemua ei riittänyt ihan koko vuodeksi.

Ja seuraavaksi alkoikin pohdinta, että mikä ihme joitain ihmisiä riivaa, kun tulee autojen hoito kyseeseen.