Edelliset 24 tuntia ovat olleet ehkä hieman taas tavanomaista mielenkiintoisemmat.
Suhteellisen leppoisasti edennyt työreissu naapurivaltioon oli päättymässä ja eikös taas vuoden suurin lumimyräkkä laskeutunut sekoittamaan pakan aika perinpohjaisesti, kun olisi kotiin pitänyt lähteä.
Aamupäivällä vielä naureskeltiin, että mitenkä saadaan suurehko aika kulumaan ennen lentoon pääsyä, mutta kun tilanne kehittyi kuten se teki, alkoi nauru pikkuhiljaa hiipua.
Tässä vaiheessa alkoi ilmoituksia kuulumaan, että Arlandan lennot olivat 90% peruttu, mutta meidän lentomme oli yhä lähdössä suunnitellusti joten matkaa jatkettiin.
Suurimmaksi ongelmaksi osoittautui kun eteläruotsista jatkoyhteyksiin pyrkineet rekat tukkivat teitä, kun syystä tai toisesta niitten meno oli tyssännyt moottiteiden varsille.
Ensimmäinen läheltä piti tilanne tapahtui, kun yhden tukkeuman kohdilla oli hieman jännät paikat, kun takana tullut linja-auto ei ollut ymmärtänyt, että 90km/h liikkunut jono seisahtuikin yllättäen, ja joukkokuljetusväline nippa nappa pysähtyi hieman poikittain noin 20 senttimetrin päähän meidän vuokravolkkaristamme. — Ristinmerkkejä tehtiin vaikka uskovaisia emme tainnut ollut kukaan.
Tämän jälkeen, kun tukholman lieppeille päästiin niin meno pysähtyi käytännösti katsoen täysin pääväylällä. Mikä ei sinänsä yllättänyt, kun tukholman ruuhkat ovat muutoinkin aika miehekkäät ilman lumimyrskyjäkin.
Tunnin paikoillaanihmettelyn jälkeen päätimme lähteä seikkailemaan pienemille teille, toivoen että tukoksen ohi selvittäisiin niitä myöden.
Jonotuksessa kuitenkin paineet nousi jätkäporukassa enemmän kuin yhdellä tavalla, ja johtajaratkaisuja tehtiin, jotta niitä päästäisiin laskemaan hieman sivumpaan suurimmasta ruuhkasta, kunnes huomattiin että volkkarimme ei ollut mikään maastoauto ja jäi jo hetkeksi kiinni lumipatjalle. Tästä kuitenkin juuri ja juuri selvittiin ilman että työntää piti.
Jonotuksissa tuli myös huomattua, että neliveto on ylivoimaa, kun eräs Lada Nivan omistaja päätti hieman röyhkeästi lähteä ohittelemaan letkaa venäjän ihmeen voimalla ojia pitkin, ja huvitti hieman, että maastobemarien omistajat nielivät ylpeytensä ja eivät seuranneet esimerkkiä.
Tässä vaiheessa alettiin jo pohtimaan vaihtoehtoja, kun vaikka lentoyhtiö intti että meidän lentoamme ei oltu peruttu, mutta saapuminen perille ajallaan alkoi olla uhattuna.
Eräänlainen point of no return koettiin, kun kurvasimme keskustan sataman ohtise, jossa risteilyalusta oltiin lastaamassa ja houkutus oli hyvin suuri sinne hyppäämiselle.
Lento oli yhä yhtiön mukaan lähdössä ja liikenne hieman hellittämässä, ja vuokra-auton palautus keskustassa oli myös hentoinen kysymysmerkki joten jatkoimme yhä matkaa pohjoiseen päin… kunnes navigaattorimme sekosi tunneliverkostossa ja jouduimme tekemään pienen lenkin muuhun suuntaan kuin halusimme, sillä seurauksella että jo kiihtynyt savolainen ryhmänjohtajamme alkoi hieman enemmän hikeentymään tässä vaihessa.
Päästyämme tukholman pohjoispuolelle alkoi tilanne näyttämään aika tiukalta, lento oli lähdössä kello 19:05, ja laukut piti olla jätettynä 18:20 mennessä. Saimme sovittua, että vuoktra-autoliikkeen työntekijä heittäisi meidät terminaaliin sillä auto piti tavalla tai toisella saada liikkeeseen takaisin, olimme liikkeen pihassa 18:05, ja loppujen lopuksi laukut saatiin rekisteröityä kello 18:18.
Tässä vaiheessa alkoikin se pieni hupaisuus, koska juuri kun tulimme terminaaliin tuli ilmoitus, että lentomme tiedot päivitettäisiin kello 19:15, joka tuli ja meni, kunnes ilmoitettin, että uutta tietoa tulisi kello 20:00.
Tämä uusi tieto oli, että lento oli peruttu, ja tunnelma oli suhteellisen pettynyt. Kiitoksia Golden Air, –ttu…
Nyt seurasi logistinen hauskuus, koska lennon normaali portti oli toisessa päässä terminaalia, ja lentoyhtiön palvelutiski toisessa, ja päätimme, että joku jäisi ihmettelemään portin luokse jos joku tulisi ja informoisi että kuinka laukkujen kanssa ynnä muitten juttujen kanssa tehtäisiin. — Minä sitten päätin että jäisin portille väijyyn … joka osoittautui hieman huonoksi päätökseksi, sillä Arlandan terminaalit ovat hieman isompia kuin luulisi.
Kruppenfüher soitti ja ilmoitti että oli kolme minuuttia aikaa tetsata toiseen päätyyn terminaalia, kun yli neljä tuntia viivästynyt helsingin lento oli ottamassa viime hetken lisämatkustajia.
Tässä vaiheessa täytyy tietenkin myöntää, että edellinen kerta kun olen juossut tosissani oli kun Ahtisaari oli presidenttinä ja pukeutuminen oli aika raskas, esimerkiksi jos tämmöistä 150 metrin pikajuoksia aikoo niin vaelluskengät eivät olleet kaikkein parhaimmat popot tällaiselle toiminnalle. Portille kuitenkin selvittiin hinkuen ja vinkuen, ja lento sujuikin aika railakkaasti yskien, ja kaverit vielä väänsi puukkoa haavassa veistellen vitsejä joka auheutti vielä pahempaa rykimistä. –keleen sadistit.
Olimme kuitenkin suomessa, mutta 80% vaatteistani sekä kaksi kiloa tuliaissuklaata oli yhä tukholmassa, joten perjantai taitaa mennä myös vaateostosen parissa.
Saimme kuitenkin kyydin aiottuun päämääräämme, eli mansesteriin ilman eri maksua. Murina oli hieman kova, kun näimme meidän koneemme parkissa terminaalin vieressä.
Nyt kuitenkin alkoi jännäys oliko pakkanen hyydyttänyt peuralttini tyystin. Akku kiinni, ja vääntö avaimesta ja väkkärä hyrähti käyntiin kuin palmun alta — jotain positiivista sentään.
Lopulta kello 10:30 alkanut reissu päättyikin kello 3:00 aamulla. Mutta kotona ollaan.. vaikka torppa olikin hieman viileäksi päässyt viime viikon pakkasten takia.
Vaikeimman kautta 