Tässä viimeaikoina on maailmanmedia on aika vahvasti kiinnittänyt huomionsa siihen, että mitä Ukrainan rajojen sisäpuolella tapahtuu.
Mutta tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun muu mailma pidättelee hengitystään, kun tässä valtakunnassa tapahtuu jotain, joka voi koskettaa tai koetella suurvaltojen välejä.
Huhtikuun 26 päivä vuonna 1986 Novosti-uutistoimiston valokuvaajatoimittaja Igor Kostin sai puhelun aikaisin aamulla helikopteripiloottiystävältään, jossa kyseltiin halusiko hän tulla mukaan valokuvaamaan yön aikana sattunutta laitosräjähdystä lähellä Pripiatin kaupunkia.
Kostin oli menossa tapahtumapaikalle, joka pian lukeutuisi sellaisten nimien joukkoon kuten Windscale, sekä Harrisburg, mutta huomattavasti vakavemmassa mielessä.
Umbridge editions: Igor Kostin – Chernobyl: Confessions of a reporter
Määränpäänä oli Vladimir Ilyich Leninin ydinvoimalaitos – Chernobylissä.
Se kuinka päädyin tämän kirjan hankkimaan on hieman kiemurainen tarina.
Kraftwerkin radioactivityn kuuntelemisestä hieman käsistä lähtenyt dukumenttiohjelmien etsintä jossa kiinnosti, että mistä Harrisburgissä, sekä Windscalessa (nykyisin Sellafield) oli kyse. Ja tottakai näitten kylkiäisiksi tarjottiin nippu dokumenttejä myös Chernobylistä.
Näitä erinäisiä dokkareita katsellessa tuli huomattua erään journalismin piirre, eli kuinka sensaatiomaiseksi haluaa tehdä asiat. Kuinka mielikuvat muuttuvat mikäli jotain palapelin kappaleita jättää ilmoittamatta, ja miten asioiden vakavuuksia voidaan saada epäilyksen valoon.
Suurin osa tietty tuntuivat vatvovan sitä, että kuinka onnettomuus pääsi tapahtumaan, mutta pari dokumenttia oli kuitenkin hieman erilaisia, ja yksi näistä, Discovery kanavalle tuotettu tapaus oli poikkeuksellisesti keskittynyt siihen, että mitä tapahtui onnettomuuden jälkeen.
2006 vuonna tehty The Battle of Chernobyl niminen tapaus nimenomaan alkaa huhtikuun 26’nnen päivästä, ja jatkaa siitä eteenpäin siihen asti kunnes tilapäiseksi suojaksi tarkoitettu sarkofagi on saatu rakennettua, ja mitä se tuli silloiselle neuvostoliitolle maksamaan.
Eräs haastatelluista tapauksista oli nimenomaan valokuvaajatoimittaja Igor Kostin, joka hieman häpeilemättä esitteli kirjaansa aiheesta kameran edessä.
Tuosta kuitenkin heräsi ajatus, että koska hän esittelee kirjaa, niin mahtaisiko tuo kirja olla myös länsimaissa saatavilla, ja kas kummaa sehän on kuin onkin julkaistu myös länsimaissa.
Tuoko sitten Kostinin kirja mitään uutta ja ihmeellistä pöydälle?
Ihminen kertoo tarinoita, kuva näyttää totuuksia.
Itseasiassa mikäli on edellämainitun Chernobylin taistelu-dokumentin nähnyt, niin tuntuisi hyvin selvästi, että Kostinin kirja on toiminut tuolle eräänlaisena pohjana, kun selonteko siitä mitä tapahtui onnettomuuden jälkeen tuntuu seuraavaan hyvinkin läheisesti sitä mitä Kostin pohtii kirjan kappaleiden välissä.
Samaten kakkein vaikuttavimmat kuvat myös esiintyivät tuossa dokkarissa, joten kirjan leipäsisältö menettää hieman pohjaansa tuon myötä. 
Silti täytyy myöntää, että kirjoissa on silti tietty taikuus – Kun sivuja kääntelee ja saa rauhassa tutkailla Kostinin ottamia kuvia tapahtumapaikalta, siinä saa pienen käsityksen siitä, mitä on kurkistaa läpi helvetin porteista. – Seikka joka maksoi monelle ihmiselle heidän hengensä.
Mutta yksi asia yhä vain tuntuu karkaavan mielikuvituksen puutteen takia, ja se on mittakaava.
Kostinin ottamat kuvat ovat pääsääntöisesti yksittäisistä kohteista, ja hyvin harvoin teemana on massat, olivat ne sitten ihmisiä tai koneita. Ja tässä onkin Chernobylin eniten miettimistä aiheuttava asia – Numerotilastot ovat melko käsittämättömiä.
Kolmekymmentä kilometriä säteeltään oleva pysyvä eristysalue laitoksen ympärillä (esimerkiksi Fukushiman ympäröivä alue on yhä luokiteltu tilapäiseksi), Viisikymmentätuhatta ihmistä evakuoitiin pelkästään Pripiatistä. Noin viisisataatuhatta sotilasta ja reserviläistä osallistui puhdistusoperaatioon, joista noin viisituhatta lapioi käsin sataseitsemänkymmentätuhatta tonnia radioaktiivista jätettä, sekä muuta romua kolmosreaktorin katolta viereiseen vaurioutuneen nelosreaktorin rakennuksen avonaiseen kitaan – sen takia kun mekaaniset robotit menettivät katolla järkensä.
Kaikkineensa alueella oli työskentelemässä kuudesta- kahdeksaansataantuhatta ihmistä. Puhdistusoperaatiosta seurasi Kostinin tietojen mukaan noin miljoonan neliömetrin kokoiselle alueelle levinneet hylättyjen materiaalien hautausmaat.
Neuvostoliiton silloisen johtajan Mikhail Gorbatchevin mukaan operaatio maksoi 18 miljardia ruplaa, aikana jolloin yksi rupla vastasi yhtä dollaria.
Mutta tässä Kostinin kuvakokoelman perimmäinen aihe tuleekin esille, mitä tämä kaikki on tullut yksittäisille ihmisille maksamaan, sillä ihmiset tämän sotkun lopulta joutuivat siivoamaan parhaimpansa mukaan.
Yksi asia joka on varmaankin jäänyt valikoimatta mukaan on äärimmäisien henkilövahinkojen kuvaukset, erityisesti Moskovan klinikka-kuutosesta joka erikoistui sekä hoiti kaikki Chernobylin ydinsäteilyuhrit.
Kostin kertoo kuinka Chernobyl oli yhtä vaarallinen kuin sotatanner, mutta kuitenkin oli niin vaikea ymmärtää sen vakavuus.
Vanhana sotatoimittajana, vietnamin sekä afganistanin kokeneena Kostin tuskin on heikkoutta tuntenut aihetta kohtaan, hänen itsekkin joutuessaan tuohon laitokseen — kyse lienee vain siitä, että johonkin raja on vedettävä, ja pelkästään sanalliset kuvailut riittävät.
Silti kaikesta huolimatta elämä jatkuu, myös Chernobylin sulkualueella, ja Kostinin ottamat luontokuvat kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen antavat valoisempaa pohtimisen aihetta, joskin muistuttavat siitä, että päällimmäinen kauneus voi olla pettävää.
Se mitä ehkä jäin kaipaamaan, ja toivoin tältä kokoelmalta oli kuvia Pripiatistä vuonna ’86. Nykyäänhän järjestetään jo opastettuja retkiä rappeutuneelle kaupunkialueelle hinnat alkaen 120 dollaria per päivä, mutta ainoa kuva tässä kirjassa heti sen elinvoimaisuuden poistumisen jälkeen on etäinen talvinen maisemakuva — joka kuitenkin pysäyttää hetkeksi miettimään väkisin.
Muutama otos on toki kaupungin kuuluisimmista kohteista, lähinnä huvipuiston lokariautoista, sekä maailmanpyörästä 90-luvun puolella, mutta jo tuolloin ajan hammas alkoi näkymään.
Itse reaktorirakennuskin on olennaisesti muuntumassa, mikäli uusi suojarakennus viimeinkin saadaan valmiiksi vanhan, jo käyttöiänsä lopuilla olevan sarkofagin päälle, myös ikoninen savupiippu, jonka huipulla rakennusurakan päätteeksi liehui neuvostolippu täytyy purkaa uuden suojan tieltä, joten pian senkin muisto elää pelkästään kuvissa ja videoissa.
Mitä sitten valokuvauksesta kiinostunut ihminen saa tästä kirjasta irti, muuta kuin mitä kyynisimmät ihmiset kategorioisivat katastrofipornoksi?
Tämä on melko vankka näkölasi siihen, mikä on uutiskuvaajan arki silloin, kun helvetti pääsee valloilleen, mutta silti tämä lopulta esittää vanhan toduuten, että kukaan ei ole seppä syntyessään, ei edes kokenut uutiskuvaaja.
Kirjan viimeinen kappale onkin omistettu itse kuvaajalle, Kostinille itselleen, ja tarjoaa lyhyen, mutta ytimekkään elämänkerran herrasta, ja tuosta käy vähintäänkin ilmi, että valokuvaus ei ole ollut hänen ensimmäinen elämäntyönsä.
On kuitenkin jotenkin makaaberia luonnehtiä, että jonkun ihmisen tärkein elämäntyö on ollut yhden historian suurimman ihmisten aiheuttaman katastrofin dokumentointi, mutta tämä on silti kokonaisuutena tietynlaista nöyryyttä tuova teos.
Vaikeimman kautta 